No, Yu-Gi-Oh oli jo ennestäänkin tunnettu camp-henkisestä naurettavuudestaan – sen maailmassahan lasten korttipelit ovat elämääkin vakavampi asia – ja kun 4kids pääsi tekemään omaa taikaansa, oltiin jo viittä vailla parodian puolella. Little Kuriboh -nimimerkillä netissä kulkeva brittiherrasmies oli sitten se henkilö, joka päätti kiskoa sarjasta loputkin naurut irti saksimalla vielä 4kidsin versiotakin entisestään ja dubbaamalla sen kokonaan uudestaan. Tuloksena on Yu-Gi-Oh: The Abridged Series.

Abridged Series on kärkikaartin animealan huumoria internetissä. Se on yksinään aiheuttanut enemmän meemejä kuin mistä jaksan pysyä kärryillä, ja voin taata, että jos sen ensimmäisen kauden katsoo kaveriporukan kera, koko porukalla on siitä lähtien kymmenkunta uutta lentävää lausetta vakiokäytössä.

Abridged on laiton fanidubbi, ja joutunut aina toisinaan muuttamaan pois tekijänoikeuksia ylläpitävien tahojen tieltä. Se on myös ratkiriemukas, enkä siksi tunne lainkaan mielipahaa suositellessani sitä teille lämpimästi. Jos minulta kysytään, jo pelkästään Abridgedin laillistaminen olisi riittävä syy tekijänoikeuslakien muuttamiseen kansainvälisesti. Sarja löytyy nykyisellään osoitteesta http://www.yugiohtheabridgedseries.com/ – ja mikäli linkki pääsee kuolemaan, suosittelen käyttämään avuksi Googlea. Hyvä internethuumori ei onneksi koskaan oikeasti kuole.

Mies löytää sateessa miehen.

Aloitan toteamalla, että Antique Bakery on aivan hirveää tuubaa. Aivan. Hirveää. Tuubaa. Se saa sinut kiemurtelemaan tuolissa nolona ja häpeämään sitä, että a) tällaista tehdään b) tällaista ostetaan c) joku saa rahaakin tästä. Mikä sitten antiikkileipomossa niin nyt mättää? Siinähän on herkullisia kakkuja, ja siinä puhutaan ranskaakin! Tai no, japanilaiseen tapaan jotain epämääräisesti ranskaa muistuttavaa sössötystä.

Hahmot. Voi jeesus jos oikeat homot olisivat tuollaisia niin hyökkäisin kyllä jokaisen poikaparin kimppuun raivaussahalla. Leipomohomoista yksi itkee kuin pahinkin emo jos sukanväri on väärä, toinen ahdistuu naissukupuolen läsnäolosta ja muuttuu “demonisen charmin homoksi” laittamalla ylleen nahkatakin ja aurinkolasit. Tekisi mieli survoa niiden takaosaan Tom of Finlandin piirroksia. Ne läpsivät toisiaan suuttuessaan. Hyvä kun eivät käsilaukulla lyö. Ne puhuvat miellyttävän matalalla äänellä tunteistaan ja punastelevat. Ne käyttäytyivät kuin 13-vuotiaat tytöt. Ne…aargh! Voisiko kohderyhmä-ajattelu olla yhtään selvempää? “Hei, houkutellaan kaikki koulutytöt sarjan faneiksi tekemällä hahmoista tuollaisia stnan vässyköitä”. Ainoastaan päähahmossa on jotain yritystä ja ns. munaa (vain kuvainnollisesti tähän mennessä), mutta eiköhän siitäkin saada rasittava lässypässy kun sarja etenee. Ngh!

Demonisen charmin homo *. Kyllä, siitä lentää korpinsulkia.

Pyhän vihanpurkauksen myötä varmaan ihmettelette että jos en pidä poikarakkaussarjoista, niin miksi minä katson tätä? Koska viha on terapeuttista? Koska tämä on sarja, jota on hauska katsoa porukalla ja nauraa? Koska oikeastaan salaa nautin tästä? Oikeastaan katson tätä siksi, että se on tahattoman humoristinen. Miesten tanssi sateessa ja päähenkilön trauma siitä, että joutui syömään kakkua, jaksavat naurattaa. Vähän niin kuin katsoisi, kuinka lapsi esittää poliisia. Sarja on niin tohkeissaan tunteikkaasta draamasta, mutta sen läpi on niin turkasen helppo nähdä – ahdistuvat miehet ovat vain tyypillisiä fanityttöjen fantasioiden ruumiillistumia.

Mutta siinä on hyvännäköisiä kakkuja – joiden kermavaahtokuorrutteenkin vatkaaminen on niin pirun kaksimielisen näköistä…

p.s. Wikipedia paljastaa, että alkuperäismangasta on tehty myös tv-drama. Voihyvääpäivää. Harmi että sitä ei löytynyt mistään, sillä olisin mielelläni jakanut senkin kanssanne.

* = Vannon etten keksinyt tätä itse! Sitä kutsutaan sarjassa tuolla nimellä, katsokaa jossette usko, ruojakkeet.

…että se ei ole tämä peli. Pelivälineet ovat likimain samat, mutta muuten tällä “pasianssimahjongilla” tai “Shanghai-mahjongilla” ei ole mitään tekemistä oikean mahjongin kanssa. Oikeaa mahjongia pelaa neljä ihmistä yhtä aikaa, ja se on hyvin paljon tällaista tiilenyhdistelyajantappokonstia vaikeampi peli.

Vähiten tämä ei johdu siitä, että mahjong-sääntöjä on ainakin yhtä monta kuin on maita, joissa peliä pelataan. Säännöt voivat erota toisistaan radikaalistikin, ja tämän vuoksi stereotypisiä mahjong-pelaajiakin on olemassa kahta lajia:

1. Kiltit kiinalaiset mummot tappavat luppoaikaansa pelaamalla mahjongia puistossa kaiket päivät. Voita, niin saat hyvää mieltä; häviä, niin et. Kummatkin saavat ennen pitkää epilepsian.
2. Karskit yakuzat tappavat luppoaikaansa pelaamalla mahjongia savuisassa ja salaisessa pelikellarissa yön yli. Voita hyvin, niin olet upporikas; häviä hyvin, niin olet loppuelämäsi veloissa ja paria sormea köykäisempi.

Kummallekin peliporukalle löytyy omat sääntönsä. Mikäli mummomahjong kuulostaa kiinnostavammalta, suosittelen etsimään jostain kiinalaisia tai yhdysvaltalaisia sääntöjä; me pelaamme modernia japanilaista eli riichi-mahjongia (tunnetaan myös nimellä reach-mahjong). Se onnistuu yhtä aikaa vaatimaan pelaajaltaan sekä runsain mitoin taitoa että rutkasti onnea.

Edellisen kappaleen “me” tarkoittaa niitä anime- ja mangapiireissä pyöriviä ihmisiä, jotka mahjongiin ovat tutustuneet. Useimpien pelihimo on herännyt vetävästi yakuzojen mahjongpeleistä kertovan Akagi-animen näkemisen jälkeen. Peliporukkaa on monesti kokoontunut esimerkiksi irkkiin #pelit-kanavalle B2IRC-verkkoon, ja onpa ilmoilla ollut myös alustavia puheita siitä, että Desuconissa olisi mahjongia ihan ohjelmana asti. Savukonettakin lupailivat.

Desuun on vielä hyvin aikaa, joten kuka tahansa kiinnostunut ehtii opetella riittävän taitavaksi päteäkseen siellä. Aloittelijaystävällinen opastus riichi-mahjongin saloihin löytyy osoitteesta http://guide.riichi.nl/. Sen sijaan hyviä sääntö- ja pistetaulukkotiivistelmiä on niin harvassa, että olen joutunut tekemään sellaiset itse. Jaan ne nyt myös teidän kanssanne:

• tanskalaisiin riichi-sääntöihin perustuvat talon mahjong-säännöt
  (pdf, kaksipuolinen A4, 84 kt)
  

Double K on captainosaka-nimimerkillä kulkevan devianttiartistin vasta alkanut webbisarjakuva, joka sekoittaa keskenään viime vuoden shoonenanimetapausta Tengen Toppa Gurren Lagannia ja Miami Vicea. Jos TTGL:ää fanitat (ja kukapa ei fanittaisi?), kannattaa käydä tutustumassa.

Kun teoksen sisältö liikkuu ihmissuhderintamalle, sarjakuvien asetelmista tulee yllättäen hyvin arkipäiväisiä. Immersion on tärkeä olla mahdollisimman hyvä, jotta nuoret saadaan koukkuun usein hyvin mielikuvituksettomiin ja itseään toistaviin tarinoihin. Nuorten poikien kohderyhmässä erityisen suosittu tapahtumapaikka on koulu – siellähän melkein kaikki potentiaaliset lukijat joutuvat päivänsä viettämään. Tämän takia yksi shoonenin tärkeimmistä genreistä onkin koulukomedia.

Shoonen-koulukomedioissa merkittävässä roolissa on aina liuta tyttöjä. Eroa eri sarjojen välille tulee korkeintaan siitä, että istutetaanko tyttöjen keskelle persoonaton poika lukijan samaistumiskohteeksi, vai annetaanko tyttöjen vain vuorovaikuttaa keskenään. Tällä kertaa esiteltävä sarjakuva, Sumire 16-sai!! (suom. Sumire 16 vuotta), on sijoittanut itsensä jossain määrin näiden kahden ratkaisun välimaastoon.

Mangan päähenkilö on Sumire, juuri lukiota aloittamassa oleva iloinen, reilu ja ennakkoluuloton tyttö, joka on sattumoisin myös ihmiskokoinen nukke. Nukkea ohjastaa keski-ikäinen mustiin vaatteisiin pukeutuva setä, jota kutsutaan yleisesti Äijäksi – hän kun ei koskaan puhu kenenkään kanssa kuin Sumiren kautta, eikä hänestä tiedetä yhtään mitään. Alla olevat sarjan ensimmäiset kaksi sivua antavat sen tyylistä hyvän kuvan. Pahoittelen englanninkielisyyttä, pyrin vastaisuudessa järjestelemään ohjelmistoni siihen kuntoon että kykenen kääntämään esittelysivut suomeksi.

Kun Sumire saapuu lukuvuoden ensimmäisenä koulupäivänä Satoyaman lukioon, yläluokkalaiset likimain pahoinpitelevät Äijän ja opettajat ovat jo kutsumassa paikalle poliiseja pidättämään perverssin – kunnes paikalle sattuu koulun rehtori, joka ei tunnu huomioivan mustiin pukeutunutta miestä lainkaan, vaan pitää Sumirea aivan tavallisena oppilaana. Niin vahva on auktoriteetin valta Japanissa että muut opettajat pakottavat väkinäisen hymyn kasvoilleen ja toivottavat Sumiren tervetulleeksi uuteen kouluunsa. Ja siitä päivästä lähtien nukke on virallisesti lukion oppilas.

Sumiressa on siis hupaisa idea, mutta vielä hupaisemman siitä tekee idean toteutus. Sarjan mangaka Takeru Nagayoshi kyllä onkin ehtinyt harjoitella jo aiemmin mangalla nimeltä Sumire 17-sai!!, jota ei englanniksi löydä edes fanikäännettynä. Joka tapauksessa ainakin nyt uuden sarjan myötä juoni kulkee likimain täydellisesti. Äijä nukkeineen sopeutuu lukion elämään hyvin nopeasti, ja pian Sumire kerää ympärilleen oman lojaalin kaveriporukkansa. Ja koska Japani ei jätä mitään puolitiehen, kymmenen lukua myöhemmin rakenteilla on jo monimutkainen rakkauskolmio, jossa Sumiren ujo luokkatoveri tajuaa olevansa pihkassa nukkeen ja koulun kylmä ja laskelmoiva matematiikanopettajatar ihastuu Äijän sankarillisuuteen.

Valitettavasti monen muun todella hienon mangan tavoin Sumirekaan tuskin kovin äkkiä löytää tietänsä länteen, taikka etenkään Suomeen saakka. Paitsi että sen huumori on hyvää eikä idea ole vielä toistaiseksi näyttänyt väsymisen merkkejä, se on myös mukavan pureksittava esittely japanilaisesta koulukulttuurista. Onneksi internet paikkaa kulttuuriaukkoja niissä tilanteissa, joissa viihteen levittäminen ei ole taloudellisesti kannattavaa.

Huomenna Japanin televisiossa alkaa 16-vuotiaasta Sumiresta kertova näytelty draamasarja. Toivon suuresti, että sekin löytää internetiin ennemmin tai myöhemmin. Japanilaisten näyttelijöiden yleisen tason tuntien luvassa ei voi olla mitään muuta kuin jotain todella huonoa. Ja mikäs olisikaan sen parempaa.

Yksi kaikkein mehukkaimmista kristinuskon sarjakuvamuotoisista tulkinnoista on Let’s Bible! -niminen lyhytsarja. Sen tekijät, käsikirjoittaja In-Wan Youn ja piirtäjä Kyung-Il Yang, ovat olleet myös paljon tunnetumman Shin Angyo Onshin takana, ja ovat (ainakin teknisesti) kerrassaan taitavia sarjakuvamaakareita.

Kuten tekijöiden nimistä saattaa arvatakin, he ovat molemmat korealaisia. Tämä kytkee Let’s Biblen yhteen ensimmäisen aapissivuni kanssa – sekä Shin Angyo Onshi että Let’s Bible näyttävät mangalta, tuntuvat mangalta ja haisevat mangalta, mutta eivät ole japanilaisten tekemiä. Etelä-Korean ja Japanin välillä on tarpeeksi jännitteitä siihen, että korealaisen sarjakuvan kutsumista japanilaisella termillä voitaisiin pitää vähintäänkin epätahdikkaana – sen sijaan korealaisesta sarjakuvasta käytetään tavanomaisesti heidän omaa vastaavaa termiään, manhwaa.

Tässä tapauksessa asia ei ole näinkään helppo. Sekä Shin Angyo Onshi että Let’s Bible on nimittäin julkaistu alkujaan Japanissa. Let’s Biblen tapauksessa ensijulkaisu tapahtui Square-Enixin Young Gangan -lehdessä. Anime News Networksin mielestä ainakin SAO on manhwaa, mutta kumpikin sarjakuva on niin häilyvästi kahden termin rajoilla, että niiden lokeroiminen jäänee itse kunkin lukijan omien henkilökohtaisten mieltymysten varaan.

Palataan takaisin Let’s Bibleen. Tämä manga/manhwa julkaistiin kahdessa peräkkäisessä Young Ganganin numerossa, ja on vain vajaat 70 sivua pitkä. Se ei ole juoneltaankaan mitenkään kummoinen, joten en vaivaudu välttelemään juonipaljastuksia. Leikkauksen jälkeinen “esittely” siis spoilaa koko sarjakuvan.

Let’s Biblen tarina sijoittuu vuoden 20xx Kroatiaan. Eräänä kauniina päivänä pelkkään pitkään kauluspaitaan pukeutunut hehkeä nuori blondi kävelee paikallisen kalastajapojan luokse ja kertoo eksyneensä. Kuulemma taivaaseen pitäisi päästä.

Kalastajapoika on terve nuori mies, joten hän ei turhaan haaskaa tilaisuutta. Pienen hämäyksen jälkeen hän kolkkaa tytön tajuttomaksi, pakkaa hänet matka-arkkuun ja karkaa merelle kalastusveneellään.

Hankkiuduttuaan eroon ylimääräisistä esteistä (eli läppäistyään airolla isoäitinsä veneen laidan yli) kalastajapoika käy blondiin käsiksi. Hyvin alkaneen lähentely-yrityksen keskeyttää kuitenkin uusi tulokas, joka ratsastaa paikalle aaltoa pitkin.

Tulokas esittäytyy ensimmäisen arkkienkelin, Luciferin, pojanpojanpojanpojaksi Sanchoksi. Ennen kuin kalastajaveneen matkustajat ehtivät edes kunnolla häneen reagoida, taivaalta tippuu rättisitikka, juoma-automaatti, Auguste Rodinin Ajattelija ja pienoislentokone. Pian vene on meren pohjassa ja tyttö ja poika pelastusveneessä. Tämä ei päähenkilöä kuitenkaan lannista, vaan hän kutsuu paikalle merten soturi Skullin ja käy vastahyökkäykseen.

Hyvästä yrityksestä huolimatta Sancho lyö kalastajapojan pian tajuttomaksi ja poistuu nyt Jeesukseksi paljastuneen tytön kanssa paikalta. Sanchon kyytiratkaisua voi vain ihailla; hatusta roikotettava taktisesti osittain läpinäkyvä häkki on epäilemättä mitä näppärin kapine.

Ennen kuin Sancho onnistuu kiipeämään portaita pitkin ylös helvettiin asti, hänet kuitenkin pysäyttää uusi hahmo – poskeensa ristin tatuoinut tyttö, jonka Luciferin perillinen välittömästi tunnistaa apostoli Simonin pojanpojanpojanpojantyttäreksi Honeyksi (mitat 80-56-83). Sancho yrittää taltuttaa typsyn, mutta tämä väistää taivaalta tippuvat esineet näppärästi ja ostaa läheisestä automaatista singon.

Singon aiheuttama sekaannus kestää niin pitkään, että kalastajapoika ennättää liittyä kähmään mukaan. Hän onnistuu nappaamaan Jeesuksen käsivarsilleen ja lähtee pakojalalle tämän kanssa. Yllättävä muutos tilanteessa hämmentää Honeytä niin paljon, että hän jää paikalle eksyneen Formula 1 -auton yliajamaksi.

Tästä tilanne lähtee kehittymään epäyllättävään loppuhuipennukseensa. Sancho loikkaa voimatasoissa ylöspäin ja vaihtaa soittimensa sähkökitaraan, taivaalta alkaa tippua pienkerrostaloja, päähenkilö saa timanttisen Johnny Versace -airon ja lopulta kroatialaisen mytologian legendaarinen merihirviö, jättiläismustekala Poseidon, syö demonin pois päiväjärjestyksestä.

Taistelutantereen tasaannuttua Jeesus paljastaa, että kalastajapoika onkin mahtavan kalastajan, apostoli Pietarin jälkeläinen. Paikalle ajaa koulubussi, johon tyttö nousee, ja lupaa vielä ikkunasta että jos päähenkilö tulee vierailulle taivaaseen niin hän pesee tämän jalat omine käsineen. Koulubussi nousee lentoon ja Honey ja edelleen nimeämättä jäänyt päähenkilö jäävät katselemaan sen katoamista taivaalle.

Sisällä bussissa Jeesus juttelee kuskin kanssa.

Let’s Bible! ilmestyi jo jokunen vuosi sitten. Tietääkseni sitä ei ole tuotu vielä länteen; nämä tässä kirjoitelmassani esittelemäni kuvankaappaukset ovat sen fanikäännöksestä.

Ilmeisesti sarjakuva sai melko hyvän vastaanoton, koska juuri tällä hetkellä Young Ganganin nettisivu lupailee, että siitä olisi alkamassa pidempi versio toukokuun alussa. Tiedä sitten, että uskaltaako kukaan länsijulkaisija koskea siihenkään.