Japanin kielellä ei ole ainoastaan yhtä, vaan kolme omaa merkistöä

Hiraganat ja katakanat ovat tavumerkistöjä, joissa molemmissa on samat tavut. Tavanomaisesti käytössä ovat hiraganat, mutta katakanoilla kirjoitetaan esimerkiksi lainasanat ja mangan ääniefektit.

Kanjit ovat sanamerkkejä, ja niitä on liikaa.

Koska me emme osaa noita merkistöjä, japani pitää kääntää meidän aakkosillemme

Kun länsimaalaisen ihmisen halutaan ymmärtävän edes jotain japanin merkkisekamelskasta, hirat, katat ja kanjit pitää muuttaa latinalaisille aakkosille. Tätä kutsutaan latinisaatioksi tai romanisaatioksi, tai toisinaan (ainakin Wikipedian mielestä virheellisesti) translitteroinniksi.

Katakanojen kääntäminen on erityisen hankalaa, koska ne ovat jo valmiiksikin lainasanoja – ja kuitenkin niillä voi kuvata vain rajoittuneen määrän äänteitä. Länsimaisista kielistä japaniin napatut sanat usein kokevat melko pahan raiskauksen matkan varrella jo tässä vaiheessa, ja toisinaan on hankala sanoa, että mikä jonkin katakanalla kirjoitetun nimen alkuperäisen version pitäisikään olla.

No – huoltahan ei välttämättä olisi, aina voisi kysyä alkuperäiseltä tekijältä että mikä nimi kyseessä pitäisi olla, mutta…

Keskimääräinen mangaka osaa englantia yhtä hyvin kuin keskimääräinen itäsuomalainen ruotsia

Eli kun japanilainen mangapiirtäjä neuvoo meille, että miten se ja se nimi pitäisi kirjoittaa länsimaisin aakkosin, on hyvät mahdollisuudet siihen, että hän tietää asiasta aivan yhtä vähän kuin mekin. Luultavasti vielä vähemmän.

Esimerkkitapaus: Eiichiro Odan One Piecessä Luffyn miehistön ensimmäinen jäsen on nimeltään Zoro Roronoa. Roronoa kirjoitetaan katakanalla, eikä se tarkoita yhtään mitään järkevää, joten se voisi hyvinkin olla oikea nimi, joka on napattu jostain toisesta kielestä. Esimerkiksi ranskasta – mistä löytyykin kuulu piraatti nimeltä l’Olonnais. Oda todennäköisesti löysi tämän referenssinimen japaninkielisestä hakuteoksesta, ja siksi ei tiennyt että miten se pitäisi oikeasti kirjoittaa – joten latinalaisin aakkosin tekstatussa Zoron etsintäkuulutuksessa lukee sitten vain ihan suora käännös katakanatavuista. Ja mangakan sanahan (valitettavasti) on laki.

Latinisaatio voidaan tehdä monella tavalla

Yleensä japanilaiset tavut muutetaan länsimaisille aakkosille kohdeyleisön kielestä riippuen. Erilaisia latinisaatiomenetelmiä on lukuisia, ja esimerkiksi Suomeen ei olla koskaan vaivauduttu vakiuttamaan yhtä ainoaa virallista menetelmää. Suomi ei sinänsä ole ongelma; meidän kielemme ääntämys vastaa hyvin paljolti japanin ääntämystä, mutta valitettavasti meidän latinisaatioillamme on tapana käydä monesti ikävä kieppi jonkin toisen, yleisemmin käytetyn länsimaisen kielen kautta. Tämän takia [tookjoo]-niminen Japanin pääkaupunki on suomalaisissa kartoissa Tokio, entinen pääkaupunki [kjooto] on Kioto, ja esimerkiksi eräs [doozoossa] harjoiteltava [zuudoo]-niminen kamppailulaji on dojossa treenattavaa judoa.

Isompi ongelma animen ja mangan harrastamiselle tästä tilanteesta syntyy siksi, että kun nykyajan aktiiviset internetajan nuoret lukevat netistä englanninkielisiä fanikäännöksiä (tai yhtä hyvin Fantsusta ostettuja enkkupokkareita), he törmäävät sellaisiin latinisaatioihin, jotka eivät sovi suomeen sitten lainkaan. Ja fanit oppivat nämä kirjoitusasun ja tottuvat puhumaan ääneenkin juuri niiden mukaisesti, ja sitten kun suomalainen kustantaja kehtaa kirjoittaa saman nimen suomijulkaisuun suomalaiseen kieliasuun sopivalla tavalla, syntyy valtaisa ryönämyrsky.

En liioittele. Kun Inuyasha-manga tuli Suomeen, tietty äänekäs fanipopulaatio todellakin oli raivoissaan siitä, että heidän ihkusuosikkihahmonsa, Sesshoomarun, nimi kirjoitettiin edellä esitellyllä tavalla. Netissä kun hahmon nimi on Sesshoumaru, ja suomalaiset olivat tottuneet myös lausumaan nimen ääneen noin. Ja pitkä oo kuulosti tämän takia heidän korviinsa tosi tyhmältä.

Mikäli seuraavan vastaavan turhan draaman aiheuttaja sattuu törmäämään tähän artikkeliin ennen kuin heittää ensimmäisen kourallisen kakkaa ilmaan, esitän hänelle lämpimän suosituksen välittömästä japanin alkeiden opiskelusta.

Japanissa valtavirtasarjakuva julkaistaan useimmiten ensimmäiseksi suurissa kokoelmalehdissä, jotka ilmestyvät viikottain, joka toinen viikko tai joka kuukausi. Tunnetuin näistä on varmaankin Shueisha-kustantamon Shonen Jump, josta löytyvät esimerkiksi sellaiset pikkunimet kuin Naruto, Bleach ja One Piece.

Yhdessä kokoelmalehden numerossa voi olla monen kymmenen eri sarjan uusimmat luvut, ja kun luvussa on tavanomaisesti kuutisentoista sivua, tuloksena on tuhti paketti luettavaa. Monesti lehtiä kuuleekin kutsuttavan puhelinluetteloiksi. Lempinimi on usein osuva myös paperilaadun puolesta.

Osa kokoelmalehtien sisällöstä on niin kutsuttuja one-shotteja, jotka jatkuvat vain yhden tai muutaman peräkkäisen lehden ajan. One-shotit ovat tavanomainen keino uusille mangapiirtäjille päästä alalle mukaan. Jos lyhytsarjakuva saa paljon suosiota osakseen, lehti saattaa palkata piirtäjän tekemään samasta aiheesta jatkuvan sarjan. Jos olet jonkin ikuisuussarjan fani, kannattaa kokeilla etsiä netistä sen prototyyppiversiota. Esimerkiksi vasta viime aikoina on paljastunut, että One Piecen one-shot-versioilla eli Romance Dawn -piraattitarinoilla olikin aika paljon enemmän tekemistä OP:n pitkän juonen kanssa kuin ensilukemalta olisi voinut kuvitella.

Kun piirtäjä pääsee piirtämään jatkuvaa tarinaa mangalehteen, hän monesti piirtää sitä niin pitkään kuin sen suosio kestää. Dragon Ball on hyvin tunnettu esimerkki sarjasta, joka oli niin suosittu, ettei sitä vain ylipäätään meinattu onnistua lopettamaan. Yleisen käsityksen mukaan piirtäjä Akira Toriyama olisi halunnut päättää tarinan jo Namek-saagan jälkeen albumin 27 paikkeilla. Shonen Jumpin toimittajille tämä ei kelvannut, ja Toriyama saikin piirtää vielä Cell-saagan ja Buu-saagan ennen kuin pääsi mangastaan eroon. Kokonaispituutta Dragon Ballille kertyi 42 albumia, ja TV-anime jatkoi vielä siitäkin eteenpäin keksimällä omaa tarinaansa.

Kun sarjaa on ehtinyt ilmestyä mangalehdessä 6-10 luvun verran, luvuista muodostetaan noin parisataasivuinen albumijulkaisu. Albumit ovat hyvin samankaltaisia suomalaisen Lehtipiste-mangan kanssa. Monesti piirtäjä lisäilee albumijulkaisuun jotain ylimääräistä herkkua, kuten erillisiä juttunurkkauksia tai taidesivuja. Albumijulkaisut painetaan myös (onneksi) kokoelmalehtiä paremmalle paperille, joten ne kestävät pidempään ja niitä kehtaa pitää kirjahyllyssäkin.

Kokoelmalehdillä on se arvokas puolensa mangakulttuurissa vielä albumijulkaisujen jälkeenkin, että ne auttavat jakamaan sarjakuvat eri kategorioihin kohderyhmien perusteella. Mangakustantaminen on niin hyvin kaupallistunut ja kaavoihinsa kangistunut ala, että lehdet yleensä kohdistetaan tarkalle kohderyhmälle iän ja sukupuolen mukaan, ja lehtien sisältö yrittää parhaansa mukaan vastata kohderyhmänsä toiveita. Merkittävimpien ryhmien nimet ovat kenties manga-alan tärkempiä termejä. Aapinen käsittelee niitä tarkemmin myöhemmin, nyt vain lyhyt tiivistelmä:

shoonen: varhaisteini-ikäiset ja teini-ikäiset pojat
shoojo: varhaisteini-ikäiset ja teini-ikäiset tytöt
seinen: myöhäisteini-ikäiset pojat ja nuoret aikuiset miehet
josei: myöhäisteini-ikäiset tytöt ja nuoret aikuiset naiset

Suomessa anime- ja mangamarkkinoiden suhde on melko epätavanomainen verrattuna moneen muuhun länsimaahan. Meillä mangaa saa halvalla jokaisesta Lehtipisteestä, ja kustantajien edustajat ovat suorassa kontaktissa harrastajien kanssa ja ottavat vastaan palautetta. Animea julkaisevat puolestaan suuret pohjoismaiset DVD-talot, joilta tuntuu olevan vaikea kiskoa tietoon edes tulevia julkaisuja ja niiden aikatauluja. DVD:issä on lisäksi kautta aikain ollut runsaasti monen sorttisia laatuongelmia. Suuri osa aktiivisista harrastajista onkin oppinut karttamaan Anttilan hyllyillä myytäviä levyjä. Suomessa harrastetaan usein ensisijaisesti mangaa, ja animea katsellaan siinä sivussa.

Koska suomalaisten julkaisujen taso on mitä on, ja esim. Yhdysvalloista tilattaessa kuluttajansuoja on heikko ja ostoprosessi hankala, käytännössä katsoen koko harrastajapiiri on tottunut hakemaan animejaksonsa laittomasti internetistä. Toki laiton latailu on yleistä muuallakin maailmassa, mutta silloin kun tarjolla on paljon hyvälaatuista laillista tavaraa, muodostuu myös porukoita, jotka pyrkivät ostamaan kaiken animensa. Suomessa tällaisia moraaliaan vartioivia harrastajia on häviävän vähän. Meille netistä ladatun animen katselu on kuin masturbointia – kaikki tekevät sitä, vaikka monet mieluusti vaikenevatkin asiasta visusti.

Animejulkaisuista ja niiden tarpeesta

Animetuotanto on varsin kaavamaista. Perinteisesti teokset on jaoteltu kolmeen kategoriaan; elokuviin, OVA:ihin ja TV-sarjoihin. Näitä erottaa toisistaan sekä julkaisumuoto että pituus. Elokuvat ovat elokuvateattereissa julkaistuja itsenäisiä animepläjäyksiä. OVA on lyhenne sanoista Original Video Animation (monesti näkee myös termiä OAV eli Original Animation Video) ja niitä julkaistaan suoraan kotivideomyyntiin, mikä antaa animestudiolle vapaammat kädet teoksen sisällön suhteen.

TV-sarjoja esitetään kerran viikossa, ja niiden pituus on lähes poikkeuksetta jokin 12:n ja 13:n monikerta – eli sarjoja esitetään neljännesvuoden pituisissa blokeissa. Tavallisesti animesarja kestää yksi tai kaksi blokkia, eli 12-13 tai 24-26 jaksoa. Tämän vuoksi aina neljännesvuosittain internetin animepiirit täyttyvätkin uusista sarjoista ja niihin liittyvistä keskusteluista – Japanissa esitetyt sarjat kun päätyvät tavanomaisesti viikossa fanikäännettyinä nettiin. Eritoten huhtikuun ja lokakuun alut ovat usein olleet mainiota aikaa olla animeharrastaja.

Ennen pitkää TV:ssä esitetyt animesarjat päätyvät DVD:ille saakka. Koska alkuperäinen tuotantotahti on hyvin kireä, monet studiot korjailevat kädenjälkeään DVD-julkaisuja varten. Faneja houkutellaan käyttämään rahaansa kiekkoihin usein myös ylimääräisillä visuaalisilla detaljeilla, kuten miespuoliselle yleisölle kohdistettujen sarjojen tapauksessa pikkuhousuilla ja nänneillä. Tässä alla muutama netistä löytynyt kuva, jotka esittelevät DVD-parannuksista Goshuushoo-sama Ninomiya-kuniin ja Mahoo shoojo Lyrical Nanoha StrikerS:iin.

Aivan kaikki kuvat eivät välttämättä ole todenmukaisia.

Paitsi visuaalisen tyylinsä puolesta, anime ja manga kytkeytyvät toisiinsa myös siksi, että jos teoksesta on olemassa anime, siitä yleensä löytyy mangakin. Yleisimmin sarjakuva on juurikin alkuperäinen teos, ja tullut poimituksi jonkin animaatiostudion projektiksi vasta osoittauduttuaan kaupallisesti riittävän kannattavaksi. Studiot ovat usein ahneita poimimaan parhaat mangat käyttötavarakseen, mistä onkin seurannut lukemattomia animaatioprojekteja, jotka ovat joutuneet harhautumaan omille juoniurilleen niiden saatua alkuperäismangat kiinni.

Monessa tapauksessa vaihtoehtona on siis joko animaatiosarjan katsominen tai sarjakuvan lukeminen. Useimmat tuntuvat ennemmin valitsevan animen. Sen minkä he menettävät kokemuksensa hallittavuudessa, he saavuttavat tyylissä ja tunnelmassa. Itse kuulun vastakkaiseen leiriin, ennen kaikkea sen vuoksi, että animen katsominen vie aivan liian paljon aikaa. Vain harvassa sarjassa tyylivoitot ovat niin suuria, että korvaavat sen, että joudun näkemään paljon enemmän vaivaa teoksen katsomiseksi.

Olisin jopa valmis esittämään sellaisen kannan, ettei animeteollisuuden olemassaolo ole välttämättä mitenkään tarpeellista. Harrastajille animen hyöty on yleensä ollut siinä, että liikkuvan kuvan avulla on paljon helpompi houkutella uutta väkeä mukaan porukoihin – sarjakuvan lukeminen kun on niin vaivalloista. Kuitenkin animen tekeminen on kallista, ja täten myös sen kuluttaminen maksaa paljon. Hinta/kulttuurinautinto-suhde käy DVD:iden kanssa helposti hyvin huonoksi. Jos animeteollisuus lyhistyy fanikäännöksiin, en välttämättä jää kovin paljoa sitä kaipaamaan.

Avainfraasi on “alun perin”. Tällä hetkellä ei ole olemassa oikein minkäänlaista yhteisymmärrystä siitä, että mitä manga on. Valtavirtamedia kuvittelee mangaa usein sarjakuvan tyylisuunnaksi – koska, kuten tunnettua, mangahahmoilla on isot silmät ja pienet suut. Tämän kannan voi tyrmätä nopeasti muutamalla otteella japanilaisista sarjakuvista:

Olisikin hienoa, jos manga määriteltäisiin sarjakuvan tyyliksi, ja tämän seurauksena osa kaikkein tunnetuimpien japanilaisten piirtäjien teoksista ei enää olisikaan mangaa! Tästä syystä kukaan asiaan perehtynyt ei määrittelekään mangaa tyyliksi; sen sijaan vallalla on kaksi kilpailevaa selitystä sanalle.

Kustantajat haluaisivat myydä mahdollisimman suuren osan sarjakuvistaan mangana, koska manga yleensä ottaen myy paremmin kuin sarjakuva. Siksipä länsimaiset kustantajat ovat yhdysvaltalaisen Tokyopopin johdolla alkaneet kutsua mangaksi kaikkea sitä sarjakuvaa, joka on suunnattu mangaa lukevalle ihmisjoukolle. Suomessa samaa kantaa on kuultu ensisijaisesti Egmontin edustajien suista. Käytännössä tämä määritelmä tarkoittaisi sitä, että mikä tahansa voi olla mangaa – vaikkapa minun piirtämäni kahden ruudun tikku-ukkosarjakuva, jos julkaisen sen tässä blogissa.

Harrastajat taas mieluummin sanovat, että manga on joko japanilaisen ihmisen piirtämää sarjakuvaa tai japanilaiselle kohdeyleisölle piirrettyä sarjakuvaa. Oma suosikkini on näistä jälkimmäinen, mutta perustelut tälle kannalle ovat turhan pitkällisiä tähän blogaukseen sisällytettäväksi. Olen kuitenkin sitä mieltä, että siinä vaiheessa kun “mangaa” aletaan piirtää jotain muuta yleisöä kuin japanilaisia silmällä pitäen, sitä on jo parempi sanoa vain ihan suoraan sarjakuvaksi.

Kustantajia on helppo parjata manga-termin arvon laimentamisesta. Kannattaa kuitenkin pitää mielessä, että syy siihen, että sanaa ylipäänsä yritetään tunkea joka paikkaan, on meissä harrastajissa itsessämme. Jos emme ostelisi sarjakuvia päättömästi vain sen takia, että niiden etu- tai takakannessa lukee “manga”, niin kustantajillakaan ei olisi mitään syytä lähteä sanaa pilaamaan. Manga ei ole koskaan ollut sanana mikään laadun tae, eikä tule olemaan sitä vastaisuudessakaan.