Sutaistut kuvat

Lisäys 25.4.2008: Tähän viestiin liittyvää keskustelua käydään juuri nyt Animeunionin keskustelualueilla

Olen siitä onnellisessa asemassa, etten vieläkään ole sotkeutunut pahemmin Animeunionin toimintaan. Siksipä minun on helppo laukoa ehdotuksia ja kommentteja AU:n webbipuolesta. Voin astua vapaasti muiden varpaille kun en tiedä että kenen jalkoja tallaan ja kunka pahasti. Ja voin väärinymmärtää asioitakin huolettomasti.

Animeunioni, omien sanojensa mukaan “kommunikaatiokanava monien Suomen paikallisesti toimivien animeyhdistyksien välillä”, on pyrkinyt olemaan apuna asioiden, kuten Animeconin, organisoinnissa. Viime vuosina sen vaikutus on kuitenkin lähinnä jäänyt Aniki.fin alaisuudesta löytyvän keskustelualueen ylläpitoon. Unionin merkittävä ongelma lienee siinä, että se haluaisi auttaa tapahtumien järjestämisessä ja olla niissä näkyvästi mukana, mutta ensinnäkään AU:lla ei ole väkeä tekemään noita asioita, ja toiseksi kovin moni järjestäjä ei välttämättä halua sitä huseeraamaan tapahtumansa kimppuun. Vapaaehtoiselle harrastustoiminnalle kun on ominaista se, että sitä lähinnä haluaa tehdä kivalla omalla porukalla omia tavoitteita ajaen, eikä suuren (ja usein hankalan) yhteistyöelimen kanssa kokouksissa neuvotellen.

Tämä on saanut minut ulkopuolisena ihmisenä miettimään, että AU:n painopiste saattaa hyvinkin olla väärässä paikassa. Ei Animeunionin välttämättä tarvitsisi olla aktiivinen toimija yhtään missään. Tapahtumia tuntuu syntyvän nykyään runsaasti ihan itsestään, ja internetissäkin on paljon kilpailevia nettisivustoja, jotka uutisoivat Animeunioni.orgia tai jopa au.aniki.fin Ajankohtaista-lautaa paremmin. Sen sijaan se, mitä nykyään todella kaivattaisiin, olisi yhteinen näkyvä ilmoitustaulu – “Suomen animemaailman etusivu”, josta voisi helposti tarkastaa kaikki merkittävät tapahtuma-ajat ja päivämäärät.

Idea tällaisesta sivustosta ei ole minun, vaan sen perustamista on jo mietitty pitkään. Minultakin kyseltiin ideoita sitä varten jo kauan sitten – mutta mitään näkyvää ja julkista ei ole edelleenkään esillä, joten oletan että kukaan ei puuhastele asian kanssa aktiivisesti. Vastikään Kupolin irkkikanavalla käydyn keskustelun innoittamana päätinkin nyt listata itse näkemykseni siitä, mitä tällaisen sivuston pitäisi sisältää.

• Yhtenäinen visuaalinen teema kaikkiin palveluihin
• Uutisetusivu, johon puolivapaa pääsy – kaikille AU:n yhteistyökumppaneille ja jäsenseuroille mahdollisuus kirjoittaa vapaasti ilmoituksia
• Näkyvä kalenteri, johon ilmoitukset ja uutiset linkitetään
• (resurssien riittäessä) Linkkiportaali, joka listaa Suomen animesivustot tapahtumista ja kaupallisista toimijoista fanisivustoihin saakka; käyttäjät voivat lähettää omat sivunsa itse näkyville
• (resurssien riittäessä) Propagandamateriaalia vapaaehtoistyöläisten hankkimiseen – sivu, jolla tapahtumat voivat hakea itselleen työvoimaa, ja mahdollisesti esim. blogi, johon tapahtumien järjestäjät kertovat tapahtumistaan ja niiden valmistelusta

Leikkauksen takana tarkemmat perustelut näille. (lisää…)

Suomessa julkaistavat shoonen-sarjakuvaksi luokiteltavat teokset ovat ainakin toistaiseksi olleet hyvin suurelta osin toimintaa ja seikkailua. Väkivalta ja voimatasot ovat kuitenkin vain toinen puoli japanilaisille teinipojille suunnatusta viihteestä. Haluavathan pojat testosteronibuustien lisäksi myös nähdä paljon söpöjä tyttöjä.

Kun teoksen sisältö liikkuu ihmissuhderintamalle, sarjakuvien asetelmista tulee yllättäen hyvin arkipäiväisiä. Immersion on tärkeä olla mahdollisimman hyvä, jotta nuoret saadaan koukkuun usein hyvin mielikuvituksettomiin ja itseään toistaviin tarinoihin. Nuorten poikien kohderyhmässä erityisen suosittu tapahtumapaikka on koulu – siellähän melkein kaikki potentiaaliset lukijat joutuvat päivänsä viettämään. Tämän takia yksi shoonenin tärkeimmistä genreistä onkin koulukomedia.

Shoonen-koulukomedioissa merkittävässä roolissa on aina liuta tyttöjä. Eroa eri sarjojen välille tulee korkeintaan siitä, että istutetaanko tyttöjen keskelle persoonaton poika lukijan samaistumiskohteeksi, vai annetaanko tyttöjen vain vuorovaikuttaa keskenään. Tällä kertaa esiteltävä sarjakuva, Sumire 16-sai!! (suom. Sumire 16 vuotta), on sijoittanut itsensä jossain määrin näiden kahden ratkaisun välimaastoon.

(lisää…)

Harrastaja-aapisen toisessa osassa ehdittiin animen määrittelemisen lisäksi kahlata läpi myös animeteosten julkaisupuolta. Nyt samoja asioita aletaan käsitellä mangajulkaisemisen puolelta.

Japanissa valtavirtasarjakuva julkaistaan useimmiten ensimmäiseksi suurissa kokoelmalehdissä, jotka ilmestyvät viikottain, joka toinen viikko tai joka kuukausi. Tunnetuin näistä on varmaankin Shueisha-kustantamon Shonen Jump, josta löytyvät esimerkiksi sellaiset pikkunimet kuin Naruto, Bleach ja One Piece.

Yhdessä kokoelmalehden numerossa voi olla monen kymmenen eri sarjan uusimmat luvut, ja kun luvussa on tavanomaisesti kuutisentoista sivua, tuloksena on tuhti paketti luettavaa. Monesti lehtiä kuuleekin kutsuttavan puhelinluetteloiksi. Lempinimi on usein osuva myös paperilaadun puolesta.

Osa kokoelmalehtien sisällöstä on niin kutsuttuja one-shotteja, jotka jatkuvat vain yhden tai muutaman peräkkäisen lehden ajan. One-shotit ovat tavanomainen keino uusille mangapiirtäjille päästä alalle mukaan. Jos lyhytsarjakuva saa paljon suosiota osakseen, lehti saattaa palkata piirtäjän tekemään samasta aiheesta jatkuvan sarjan. Jos olet jonkin ikuisuussarjan fani, kannattaa kokeilla etsiä netistä sen prototyyppiversiota. Esimerkiksi vasta viime aikoina on paljastunut, että One Piecen one-shot-versioilla eli Romance Dawn -piraattitarinoilla olikin aika paljon enemmän tekemistä OP:n pitkän juonen kanssa kuin ensilukemalta olisi voinut kuvitella.

Kun piirtäjä pääsee piirtämään jatkuvaa tarinaa mangalehteen, hän monesti piirtää sitä niin pitkään kuin sen suosio kestää. Dragon Ball on hyvin tunnettu esimerkki sarjasta, joka oli niin suosittu, ettei sitä vain ylipäätään meinattu onnistua lopettamaan. Yleisen käsityksen mukaan piirtäjä Akira Toriyama olisi halunnut päättää tarinan jo Namek-saagan jälkeen albumin 27 paikkeilla. Shonen Jumpin toimittajille tämä ei kelvannut, ja Toriyama saikin piirtää vielä Cell-saagan ja Buu-saagan ennen kuin pääsi mangastaan eroon. Kokonaispituutta Dragon Ballille kertyi 42 albumia, ja TV-anime jatkoi vielä siitäkin eteenpäin keksimällä omaa tarinaansa.

Kun sarjaa on ehtinyt ilmestyä mangalehdessä 6-10 luvun verran, luvuista muodostetaan noin parisataasivuinen albumijulkaisu. Albumit ovat hyvin samankaltaisia suomalaisen Lehtipiste-mangan kanssa. Monesti piirtäjä lisäilee albumijulkaisuun jotain ylimääräistä herkkua, kuten erillisiä juttunurkkauksia tai taidesivuja. Albumijulkaisut painetaan myös (onneksi) kokoelmalehtiä paremmalle paperille, joten ne kestävät pidempään ja niitä kehtaa pitää kirjahyllyssäkin.

Kokoelmalehdillä on se arvokas puolensa mangakulttuurissa vielä albumijulkaisujen jälkeenkin, että ne auttavat jakamaan sarjakuvat eri kategorioihin kohderyhmien perusteella. Mangakustantaminen on niin hyvin kaupallistunut ja kaavoihinsa kangistunut ala, että lehdet yleensä kohdistetaan tarkalle kohderyhmälle iän ja sukupuolen mukaan, ja lehtien sisältö yrittää parhaansa mukaan vastata kohderyhmänsä toiveita. Merkittävimpien ryhmien nimet ovat kenties manga-alan tärkempiä termejä. Aapinen käsittelee niitä tarkemmin myöhemmin, nyt vain lyhyt tiivistelmä:

shoonen: varhaisteini-ikäiset ja teini-ikäiset pojat
shoojo: varhaisteini-ikäiset ja teini-ikäiset tytöt
seinen: myöhäisteini-ikäiset pojat ja nuoret aikuiset miehet
josei: myöhäisteini-ikäiset tytöt ja nuoret aikuiset naiset

Animen, eli japanilaisen animaation, määritelmä ei ole koskaan aiheuttanut kovin vakavaa terminillitystä alan piireissä. Tästä on kiittäminen montaakin asiaa. Animaation tekeminen maksaa ja vaatii paljon ammattitaitoa, joten animen suosiolla rahastaminen ei ole houkuttelevaa, ja toisaalta tekijöilläkin on tarpeeksi ammattiylpeyttä siihen, etteivät he halua väittää olevansa tekemässä pelkästään “japanilaista piirrettyä”. Kaiken lisäksi anime-sanaa on muutenkin paha yrittää rajata tarkasti, ja rajaukset ovat helposti epäintuitiivisia. Esimerkiksi Muumit esiintyvät säännöllisesti japanilaisissa “Top 100 animea ikinä”-listoissa ja myös Peukaloisen retket ja Alfred J. Kwak ovat japanilaista kädenjälkeä. Lisäksi Animatrixin kaltaiset puoliksi lännessä ja puoliksi idässä toteutetut teokset tekevät rajanvedon hyvin vaikeiksi.

Suomessa anime- ja mangamarkkinoiden suhde on melko epätavanomainen verrattuna moneen muuhun länsimaahan. Meillä mangaa saa halvalla jokaisesta Lehtipisteestä, ja kustantajien edustajat ovat suorassa kontaktissa harrastajien kanssa ja ottavat vastaan palautetta. Animea julkaisevat puolestaan suuret pohjoismaiset DVD-talot, joilta tuntuu olevan vaikea kiskoa tietoon edes tulevia julkaisuja ja niiden aikatauluja. DVD:issä on lisäksi kautta aikain ollut runsaasti monen sorttisia laatuongelmia. Suuri osa aktiivisista harrastajista onkin oppinut karttamaan Anttilan hyllyillä myytäviä levyjä. Suomessa harrastetaan usein ensisijaisesti mangaa, ja animea katsellaan siinä sivussa.

Koska suomalaisten julkaisujen taso on mitä on, ja esim. Yhdysvalloista tilattaessa kuluttajansuoja on heikko ja ostoprosessi hankala, käytännössä katsoen koko harrastajapiiri on tottunut hakemaan animejaksonsa laittomasti internetistä. Toki laiton latailu on yleistä muuallakin maailmassa, mutta silloin kun tarjolla on paljon hyvälaatuista laillista tavaraa, muodostuu myös porukoita, jotka pyrkivät ostamaan kaiken animensa. Suomessa tällaisia moraaliaan vartioivia harrastajia on häviävän vähän. Meille netistä ladatun animen katselu on kuin masturbointia – kaikki tekevät sitä, vaikka monet mieluusti vaikenevatkin asiasta visusti.

Animejulkaisuista ja niiden tarpeesta

Animetuotanto on varsin kaavamaista. Perinteisesti teokset on jaoteltu kolmeen kategoriaan; elokuviin, OVA:ihin ja TV-sarjoihin. Näitä erottaa toisistaan sekä julkaisumuoto että pituus. Elokuvat ovat elokuvateattereissa julkaistuja itsenäisiä animepläjäyksiä. OVA on lyhenne sanoista Original Video Animation (monesti näkee myös termiä OAV eli Original Animation Video) ja niitä julkaistaan suoraan kotivideomyyntiin, mikä antaa animestudiolle vapaammat kädet teoksen sisällön suhteen.

TV-sarjoja esitetään kerran viikossa, ja niiden pituus on lähes poikkeuksetta jokin 12:n ja 13:n monikerta – eli sarjoja esitetään neljännesvuoden pituisissa blokeissa. Tavallisesti animesarja kestää yksi tai kaksi blokkia, eli 12-13 tai 24-26 jaksoa. Tämän vuoksi aina neljännesvuosittain internetin animepiirit täyttyvätkin uusista sarjoista ja niihin liittyvistä keskusteluista – Japanissa esitetyt sarjat kun päätyvät tavanomaisesti viikossa fanikäännettyinä nettiin. Eritoten huhtikuun ja lokakuun alut ovat usein olleet mainiota aikaa olla animeharrastaja.

Ennen pitkää TV:ssä esitetyt animesarjat päätyvät DVD:ille saakka. Koska alkuperäinen tuotantotahti on hyvin kireä, monet studiot korjailevat kädenjälkeään DVD-julkaisuja varten. Faneja houkutellaan käyttämään rahaansa kiekkoihin usein myös ylimääräisillä visuaalisilla detaljeilla, kuten miespuoliselle yleisölle kohdistettujen sarjojen tapauksessa pikkuhousuilla ja nänneillä. Tässä alla muutama netistä löytynyt kuva, jotka esittelevät DVD-parannuksista Goshuushoo-sama Ninomiya-kuniin ja Mahoo shoojo Lyrical Nanoha StrikerS:iin.

Aivan kaikki kuvat eivät välttämättä ole todenmukaisia.

Paitsi visuaalisen tyylinsä puolesta, anime ja manga kytkeytyvät toisiinsa myös siksi, että jos teoksesta on olemassa anime, siitä yleensä löytyy mangakin. Yleisimmin sarjakuva on juurikin alkuperäinen teos, ja tullut poimituksi jonkin animaatiostudion projektiksi vasta osoittauduttuaan kaupallisesti riittävän kannattavaksi. Studiot ovat usein ahneita poimimaan parhaat mangat käyttötavarakseen, mistä onkin seurannut lukemattomia animaatioprojekteja, jotka ovat joutuneet harhautumaan omille juoniurilleen niiden saatua alkuperäismangat kiinni.

Monessa tapauksessa vaihtoehtona on siis joko animaatiosarjan katsominen tai sarjakuvan lukeminen. Useimmat tuntuvat ennemmin valitsevan animen. Sen minkä he menettävät kokemuksensa hallittavuudessa, he saavuttavat tyylissä ja tunnelmassa. Itse kuulun vastakkaiseen leiriin, ennen kaikkea sen vuoksi, että animen katsominen vie aivan liian paljon aikaa. Vain harvassa sarjassa tyylivoitot ovat niin suuria, että korvaavat sen, että joudun näkemään paljon enemmän vaivaa teoksen katsomiseksi.

Olisin jopa valmis esittämään sellaisen kannan, ettei animeteollisuuden olemassaolo ole välttämättä mitenkään tarpeellista. Harrastajille animen hyöty on yleensä ollut siinä, että liikkuvan kuvan avulla on paljon helpompi houkutella uutta väkeä mukaan porukoihin – sarjakuvan lukeminen kun on niin vaivalloista. Kuitenkin animen tekeminen on kallista, ja täten myös sen kuluttaminen maksaa paljon. Hinta/kulttuurinautinto-suhde käy DVD:iden kanssa helposti hyvin huonoksi. Jos animeteollisuus lyhistyy fanikäännöksiin, en välttämättä jää kovin paljoa sitä kaipaamaan.

Harrastaja-aapinen jatkuu piakkoin, mutta tässä välissä täytän tyhjyyttä avuliaalla kaaviolla.