Sutaistut kuvat

Nyt puhutaan kieliasioista. Eritoten siis japanin kielestä, ja sen kirjoittamisesta ja käyttämisestä. Aihe on piskuisen laaja käsiteltäväksi yhdessä blogimittaisessa kirjoituksessa, joten käyn läpi anime- ja mangaharrastamisen kannalta oleelliset pointit ja oletan, että käytte itse kiltisti opettelemassa kielen alkeet ennen kuin yritätte päteä japanilla internetissä.

Japanin kielellä ei ole ainoastaan yhtä, vaan kolme omaa merkistöä

Hiraganat ja katakanat ovat tavumerkistöjä, joissa molemmissa on samat tavut. Tavanomaisesti käytössä ovat hiraganat, mutta katakanoilla kirjoitetaan esimerkiksi lainasanat ja mangan ääniefektit.

Kanjit ovat sanamerkkejä, ja niitä on liikaa.

Koska me emme osaa noita merkistöjä, japani pitää kääntää meidän aakkosillemme

Kun länsimaalaisen ihmisen halutaan ymmärtävän edes jotain japanin merkkisekamelskasta, hirat, katat ja kanjit pitää muuttaa latinalaisille aakkosille. Tätä kutsutaan latinisaatioksi tai romanisaatioksi, tai toisinaan (ainakin Wikipedian mielestä virheellisesti) translitteroinniksi.

Katakanojen kääntäminen on erityisen hankalaa, koska ne ovat jo valmiiksikin lainasanoja - ja kuitenkin niillä voi kuvata vain rajoittuneen määrän äänteitä. Länsimaisista kielistä japaniin napatut sanat usein kokevat melko pahan raiskauksen matkan varrella jo tässä vaiheessa, ja toisinaan on hankala sanoa, että mikä jonkin katakanalla kirjoitetun nimen alkuperäisen version pitäisikään olla.

No - huoltahan ei välttämättä olisi, aina voisi kysyä alkuperäiseltä tekijältä että mikä nimi kyseessä pitäisi olla, mutta…

Keskimääräinen mangaka osaa englantia yhtä hyvin kuin keskimääräinen itäsuomalainen ruotsia

Eli kun japanilainen mangapiirtäjä neuvoo meille, että miten se ja se nimi pitäisi kirjoittaa länsimaisin aakkosin, on hyvät mahdollisuudet siihen, että hän tietää asiasta aivan yhtä vähän kuin mekin. Luultavasti vielä vähemmän.

Esimerkkitapaus: Eiichiro Odan One Piecessä Luffyn miehistön ensimmäinen jäsen on nimeltään Zoro Roronoa. Roronoa kirjoitetaan katakanalla, eikä se tarkoita yhtään mitään järkevää, joten se voisi hyvinkin olla oikea nimi, joka on napattu jostain toisesta kielestä. Esimerkiksi ranskasta - mistä löytyykin kuulu piraatti nimeltä l’Olonnais. Oda todennäköisesti löysi tämän referenssinimen japaninkielisestä hakuteoksesta, ja siksi ei tiennyt että miten se pitäisi oikeasti kirjoittaa - joten latinalaisin aakkosin tekstatussa Zoron etsintäkuulutuksessa lukee sitten vain ihan suora käännös katakanatavuista. Ja mangakan sanahan (valitettavasti) on laki.

Latinisaatio voidaan tehdä monella tavalla

Yleensä japanilaiset tavut muutetaan länsimaisille aakkosille kohdeyleisön kielestä riippuen. Erilaisia latinisaatiomenetelmiä on lukuisia, ja esimerkiksi Suomeen ei olla koskaan vaivauduttu vakiuttamaan yhtä ainoaa virallista menetelmää. Suomi ei sinänsä ole ongelma; meidän kielemme ääntämys vastaa hyvin paljolti japanin ääntämystä, mutta valitettavasti meidän latinisaatioillamme on tapana käydä monesti ikävä kieppi jonkin toisen, yleisemmin käytetyn länsimaisen kielen kautta. Tämän takia [tookjoo]-niminen Japanin pääkaupunki on suomalaisissa kartoissa Tokio, entinen pääkaupunki [kjooto] on Kioto, ja esimerkiksi eräs [doozoossa] harjoiteltava [zuudoo]-niminen kamppailulaji on dojossa treenattavaa judoa.

Isompi ongelma animen ja mangan harrastamiselle tästä tilanteesta syntyy siksi, että kun nykyajan aktiiviset internetajan nuoret lukevat netistä englanninkielisiä fanikäännöksiä (tai yhtä hyvin Fantsusta ostettuja enkkupokkareita), he törmäävät sellaisiin latinisaatioihin, jotka eivät sovi suomeen sitten lainkaan. Ja fanit oppivat nämä kirjoitusasun ja tottuvat puhumaan ääneenkin juuri niiden mukaisesti, ja sitten kun suomalainen kustantaja kehtaa kirjoittaa saman nimen suomijulkaisuun suomalaiseen kieliasuun sopivalla tavalla, syntyy valtaisa ryönämyrsky.

En liioittele. Kun Inuyasha-manga tuli Suomeen, tietty äänekäs fanipopulaatio todellakin oli raivoissaan siitä, että heidän ihkusuosikkihahmonsa, Sesshoomarun, nimi kirjoitettiin edellä esitellyllä tavalla. Netissä kun hahmon nimi on Sesshoumaru, ja suomalaiset olivat tottuneet myös lausumaan nimen ääneen noin. Ja pitkä oo kuulosti tämän takia heidän korviinsa tosi tyhmältä.

Mikäli seuraavan vastaavan turhan draaman aiheuttaja sattuu törmäämään tähän artikkeliin ennen kuin heittää ensimmäisen kourallisen kakkaa ilmaan, esitän hänelle lämpimän suosituksen välittömästä japanin alkeiden opiskelusta.

Mitä saadaan, kun entisen fanitytön, nykyisen kärttyisän animutädin, nenän ääreen istutetaan pläjäys homoja leipureita, jotka kakkujen lomassa luovat toisiinsa Lämpöisiä Katseita? Kyseessähän on siis Antique Bakery, johon olen kyllä oikeaa sukupuolta mutta rapiat 10 vuotta liian wanha. “Neljä bishimiestä perustavat kakkukahvilan” ei kenties herätä animunörtissä kaikkein heterointa mielikuvaa - ja heterous on tästä teoksesta kaukana! Onhan kaikilla jo mansikka suussa?

Mies löytää sateessa miehen.

Aloitan toteamalla, että Antique Bakery on aivan hirveää tuubaa. Aivan. Hirveää. Tuubaa. Se saa sinut kiemurtelemaan tuolissa nolona ja häpeämään sitä, että a) tällaista tehdään b) tällaista ostetaan c) joku saa rahaakin tästä. Mikä sitten antiikkileipomossa niin nyt mättää? Siinähän on herkullisia kakkuja, ja siinä puhutaan ranskaakin! Tai no, japanilaiseen tapaan jotain epämääräisesti ranskaa muistuttavaa sössötystä.

Hahmot. Voi jeesus jos oikeat homot olisivat tuollaisia niin hyökkäisin kyllä jokaisen poikaparin kimppuun raivaussahalla. Leipomohomoista yksi itkee kuin pahinkin emo jos sukanväri on väärä, toinen ahdistuu naissukupuolen läsnäolosta ja muuttuu “demonisen charmin homoksi” laittamalla ylleen nahkatakin ja aurinkolasit. Tekisi mieli survoa niiden takaosaan Tom of Finlandin piirroksia. Ne läpsivät toisiaan suuttuessaan. Hyvä kun eivät käsilaukulla lyö. Ne puhuvat miellyttävän matalalla äänellä tunteistaan ja punastelevat. Ne käyttäytyivät kuin 13-vuotiaat tytöt. Ne…aargh! Voisiko kohderyhmä-ajattelu olla yhtään selvempää? “Hei, houkutellaan kaikki koulutytöt sarjan faneiksi tekemällä hahmoista tuollaisia stnan vässyköitä”. Ainoastaan päähahmossa on jotain yritystä ja ns. munaa (vain kuvainnollisesti tähän mennessä), mutta eiköhän siitäkin saada rasittava lässypässy kun sarja etenee. Ngh!

Demonisen charmin homo *. Kyllä, siitä lentää korpinsulkia.

Pyhän vihanpurkauksen myötä varmaan ihmettelette että jos en pidä poikarakkaussarjoista, niin miksi minä katson tätä? Koska viha on terapeuttista? Koska tämä on sarja, jota on hauska katsoa porukalla ja nauraa? Koska oikeastaan salaa nautin tästä? Oikeastaan katson tätä siksi, että se on tahattoman humoristinen. Miesten tanssi sateessa ja päähenkilön trauma siitä, että joutui syömään kakkua, jaksavat naurattaa. Vähän niin kuin katsoisi, kuinka lapsi esittää poliisia. Sarja on niin tohkeissaan tunteikkaasta draamasta, mutta sen läpi on niin turkasen helppo nähdä - ahdistuvat miehet ovat vain tyypillisiä fanityttöjen fantasioiden ruumiillistumia.

Mutta siinä on hyvännäköisiä kakkuja - joiden kermavaahtokuorrutteenkin vatkaaminen on niin pirun kaksimielisen näköistä…

p.s. Wikipedia paljastaa, että alkuperäismangasta on tehty myös tv-drama. Voihyvääpäivää. Harmi että sitä ei löytynyt mistään, sillä olisin mielelläni jakanut senkin kanssanne.

* = Vannon etten keksinyt tätä itse! Sitä kutsutaan sarjassa tuolla nimellä, katsokaa jossette usko, ruojakkeet.

Nyt kun Sutku alkaa heräillä kesäuniltaan niin voisin minäkin tervehtiä ja esittäytyä. Olen siis Sutkun uusi apuriblogari Elina, ja tapani tulette tuntemaan. Siviilissä olen Vehin tyttöystävä (teimme siis Bubukuutit!), entinen Kupolin piirtolautojen vastuuhenkilö ja vanha, kärttyisä animutäti. Katson nykyään hirveän vähän animea, koska olen tajunnut että suurin osa siitä on tylsää, populistista huttua. Minulla on kuitenkin paljon sanottavaa sekä japsuilusta että japsuilufandomista, yleensä jotain valittamista. Lupaan kuitenkin olla viihdyttävä, jos ei muuta!

Animen ja mangan lisäksi harrastan BJD-nukkeja, taiteilua, kahvin kittaamista ja nukkumista. Muutamia suosikkisarjojani matkan varrelta ovat mm. Last Exile, Gankutsuou sekä Jigoku Shoujon kaksi ekaa kautta. Katson kaikenmoista huonoutta sen huumoriarvon vuoksi. Iästäni huolimatta olen valtaista Pokémon-tardi.

Näkyillään!

Ilokseni huomasin, että uusimmassa Japan Popissa (numero 06-2008) on käsitelty mahjongia. Käsittely tosin tapahtui laajemman lautapeliartikkelin yhteydessä ja oli siksi melko suppea - ja jätti sellaisen olon, ettei kirjoittaja välttämättä ole itse pelannut peliä lainkaan. Uusia pelaajia teksti ei ainakaan vedä kovin paljoa puoleensa, vaikka sellaisia mieluusti Suomen pelipiireihin tarvittaisiin, joten ajattelin, että nyt on hyvä sauma Sutkulle korjata tilanne. Ensinnäkin, kaikkein tärkein asia mahjongista on…

…että se ei ole tämä peli. Pelivälineet ovat likimain samat, mutta muuten tällä “pasianssimahjongilla” tai “Shanghai-mahjongilla” ei ole mitään tekemistä oikean mahjongin kanssa. Oikeaa mahjongia pelaa neljä ihmistä yhtä aikaa, ja se on hyvin paljon tällaista tiilenyhdistelyajantappokonstia vaikeampi peli.

Vähiten tämä ei johdu siitä, että mahjong-sääntöjä on ainakin yhtä monta kuin on maita, joissa peliä pelataan. Säännöt voivat erota toisistaan radikaalistikin, ja tämän vuoksi stereotypisiä mahjong-pelaajiakin on olemassa kahta lajia:

1. Kiltit kiinalaiset mummot tappavat luppoaikaansa pelaamalla mahjongia puistossa kaiket päivät. Voita, niin saat hyvää mieltä; häviä, niin et. Kummatkin saavat ennen pitkää epilepsian.
2. Karskit yakuzat tappavat luppoaikaansa pelaamalla mahjongia savuisassa ja salaisessa pelikellarissa yön yli. Voita hyvin, niin olet upporikas; häviä hyvin, niin olet loppuelämäsi veloissa ja paria sormea köykäisempi.

Kummallekin peliporukalle löytyy omat sääntönsä. Mikäli mummomahjong kuulostaa kiinnostavammalta, suosittelen etsimään jostain kiinalaisia tai yhdysvaltalaisia sääntöjä; me pelaamme modernia japanilaista eli riichi-mahjongia (tunnetaan myös nimellä reach-mahjong). Se onnistuu yhtä aikaa vaatimaan pelaajaltaan sekä runsain mitoin taitoa että rutkasti onnea.

Edellisen kappaleen “me” tarkoittaa niitä anime- ja mangapiireissä pyöriviä ihmisiä, jotka mahjongiin ovat tutustuneet. Useimpien pelihimo on herännyt vetävästi yakuzojen mahjongpeleistä kertovan Akagi-animen näkemisen jälkeen. Peliporukkaa on monesti kokoontunut esimerkiksi irkkiin #pelit-kanavalle B2IRC-verkkoon, ja onpa ilmoilla ollut myös alustavia puheita siitä, että Desuconissa olisi mahjongia ihan ohjelmana asti. Savukonettakin lupailivat.

Desuun on vielä hyvin aikaa, joten kuka tahansa kiinnostunut ehtii opetella riittävän taitavaksi päteäkseen siellä. Aloittelijaystävällinen opastus riichi-mahjongin saloihin löytyy osoitteesta http://guide.riichi.nl/. Sen sijaan hyviä sääntö- ja pistetaulukkotiivistelmiä on niin harvassa, että olen joutunut tekemään sellaiset itse. Jaan ne nyt myös teidän kanssanne:

• tanskalaisiin riichi-sääntöihin perustuvat talon mahjong-säännöt
  (pdf, kaksipuolinen A4, 84 kt)
  

Tiedättekö, että mikä on suomalaisten mielestä kaikkien aikojen paras anime?

Se ei ole mikään Ghiblin elokuvista. Se ei myöskään ole Neon Genesis Evangelion, Ghost in the Shell, Rurooni Kenshinin OVA tai Revolutionary Girl Utena. Tai ylipäänsä mikään hieno teos, mikä sinulle tulisi ensiksi mieleen - Animewatcherin Suosituimmat animet -listan kärjessä keikkuu tämän tekstin kirjoittamisen hetkellä Code Geass R2.

Maamme arvostetuin animesarja on sellainen, jonka toinen päähenkilö pyörähtää säännöllisesti pari-kolme kertaa ympäri kierrepotkua tehdessään ja juoksee rutiininomaisesti seiniä pitkin, ja jonka shakkiottelut ratkaistaan syöttämällä kuningas vastustajan kuninkaalle. Ja se yrittää olla vakava ja dramaattinen teos.

Kyllähän Code Geass ja sen jatkokausi ovat aivan viihdyttäviä sarjoja, mutta uskoisin, että on hankala löytää ketään, joka vakavissaan väittäisi niiden olevan parhaita animeteoksia koskaan. Syy näiden animesarjojen menestymiseen on jossain toisaalla - ja epäilisin tietäväni, että missä.

Kukaan ei kirjoita Code Geassia toteuttaakseen itseään tai taiteellisia näkemyksiään. Sitä käsikirjoittaa Sunrisen markkinointiosasto. Aina lähtökohdastaan, eli Clampin taiteen, Death Noten ja Gundamien ristisiittämisestä alkaen CG:tä on tehty vain vetoamaan mahdollisimman suureen yleisöön mahdollisimman hyvin, vähät välittäen sen artistisista meriiteistä tai varsinaisesta laadusta. Hyvät naiset ja herrat, tämä anime on massaviihdettä kaikkein puhtaimmillaan. Hollywoodin sietäisi ottaa oppia.

Kirjoittelin tästä samasta asiasta vähän eri kulmasta Kupolin Spoilerilaudan ketjussa - siellä keskustelun keskipisteenä ovat Geassin kakkoskauden “syvälliset”, suoraan NGE:stä lainatut elementit.