Sutaistut kuvat

Kun harrastaa asioita, jotka ovat peräisin aivan toisesta kulttuuripiiristä, saavuttaa toisinaan yllättäviäkin etuja. Aasialaisten sarjakuvien puolella yksi minua aina huvittanut elementti on kristinuskon sekoittaminen tarinaan. Japanilaiset eivät jaksa paneutua oikein omienkaan uskontojensa syvempään sielunelämään, joten heidän käsityksensä kristinuskosta jää useimmiten hyvin pinnalliseksi. Kun kapea tietämys sekoittuu populaarikulttuuriin, tuloksena on tarpeeksi herneitä tukkimaan konservatiivisempien tätien nenät pysyvästi.

Yksi kaikkein mehukkaimmista kristinuskon sarjakuvamuotoisista tulkinnoista on Let’s Bible! -niminen lyhytsarja. Sen tekijät, käsikirjoittaja In-Wan Youn ja piirtäjä Kyung-Il Yang, ovat olleet myös paljon tunnetumman Shin Angyo Onshin takana, ja ovat (ainakin teknisesti) kerrassaan taitavia sarjakuvamaakareita.

Kuten tekijöiden nimistä saattaa arvatakin, he ovat molemmat korealaisia. Tämä kytkee Let’s Biblen yhteen ensimmäisen aapissivuni kanssa – sekä Shin Angyo Onshi että Let’s Bible näyttävät mangalta, tuntuvat mangalta ja haisevat mangalta, mutta eivät ole japanilaisten tekemiä. Etelä-Korean ja Japanin välillä on tarpeeksi jännitteitä siihen, että korealaisen sarjakuvan kutsumista japanilaisella termillä voitaisiin pitää vähintäänkin epätahdikkaana – sen sijaan korealaisesta sarjakuvasta käytetään tavanomaisesti heidän omaa vastaavaa termiään, manhwaa.

Tässä tapauksessa asia ei ole näinkään helppo. Sekä Shin Angyo Onshi että Let’s Bible on nimittäin julkaistu alkujaan Japanissa. Let’s Biblen tapauksessa ensijulkaisu tapahtui Square-Enixin Young Gangan -lehdessä. Anime News Networksin mielestä ainakin SAO on manhwaa, mutta kumpikin sarjakuva on niin häilyvästi kahden termin rajoilla, että niiden lokeroiminen jäänee itse kunkin lukijan omien henkilökohtaisten mieltymysten varaan.

Palataan takaisin Let’s Bibleen. Tämä manga/manhwa julkaistiin kahdessa peräkkäisessä Young Ganganin numerossa, ja on vain vajaat 70 sivua pitkä. Se ei ole juoneltaankaan mitenkään kummoinen, joten en vaivaudu välttelemään juonipaljastuksia. Leikkauksen jälkeinen “esittely” siis spoilaa koko sarjakuvan. Lue koko artikkeli »

Sutkun aihepiiriin liittyvistä termeistä ehdottomasti tärkein on manga. Sana on japania ja tarkoittaa sarjakuvaa, tai suoraan käännettynä likimäärin “sutaistuja kuvia”. Japanilaisten kielenkäytössä mikä tahansa sarjakuva on mangaa; länsimaihin puolestaan sana oli napattu alun perin tarkoittamaan japanilaisia sarjakuvia.

Avainfraasi on “alun perin”. Tällä hetkellä ei ole olemassa oikein minkäänlaista yhteisymmärrystä siitä, että mitä manga on. Valtavirtamedia kuvittelee mangaa usein sarjakuvan tyylisuunnaksi – koska, kuten tunnettua, mangahahmoilla on isot silmät ja pienet suut. Tämän kannan voi tyrmätä nopeasti muutamalla otteella japanilaisista sarjakuvista:

Olisikin hienoa, jos manga määriteltäisiin sarjakuvan tyyliksi, ja tämän seurauksena osa kaikkein tunnetuimpien japanilaisten piirtäjien teoksista ei enää olisikaan mangaa! Tästä syystä kukaan asiaan perehtynyt ei määrittelekään mangaa tyyliksi; sen sijaan vallalla on kaksi kilpailevaa selitystä sanalle.

Kustantajat haluaisivat myydä mahdollisimman suuren osan sarjakuvistaan mangana, koska manga yleensä ottaen myy paremmin kuin sarjakuva. Siksipä länsimaiset kustantajat ovat yhdysvaltalaisen Tokyopopin johdolla alkaneet kutsua mangaksi kaikkea sitä sarjakuvaa, joka on suunnattu mangaa lukevalle ihmisjoukolle. Suomessa samaa kantaa on kuultu ensisijaisesti Egmontin edustajien suista. Käytännössä tämä määritelmä tarkoittaisi sitä, että mikä tahansa voi olla mangaa – vaikkapa minun piirtämäni kahden ruudun tikku-ukkosarjakuva, jos julkaisen sen tässä blogissa.

Harrastajat taas mieluummin sanovat, että manga on joko japanilaisen ihmisen piirtämää sarjakuvaa tai japanilaiselle kohdeyleisölle piirrettyä sarjakuvaa. Oma suosikkini on näistä jälkimmäinen, mutta perustelut tälle kannalle ovat turhan pitkällisiä tähän blogaukseen sisällytettäväksi. Olen kuitenkin sitä mieltä, että siinä vaiheessa kun “mangaa” aletaan piirtää jotain muuta yleisöä kuin japanilaisia silmällä pitäen, sitä on jo parempi sanoa vain ihan suoraan sarjakuvaksi.

Kustantajia on helppo parjata manga-termin arvon laimentamisesta. Kannattaa kuitenkin pitää mielessä, että syy siihen, että sanaa ylipäänsä yritetään tunkea joka paikkaan, on meissä harrastajissa itsessämme. Jos emme ostelisi sarjakuvia päättömästi vain sen takia, että niiden etu- tai takakannessa lukee “manga”, niin kustantajillakaan ei olisi mitään syytä lähteä sanaa pilaamaan. Manga ei ole koskaan ollut sanana mikään laadun tae, eikä tule olemaan sitä vastaisuudessakaan.

Sutaistut kuvat on blogi, jonka aiheet pyörivät mangan ja animen ympärillä, mutta enemmälti kuitenkin niihin liittyvässä harrastajakulttuurissa – sen seuraaminen kun on monesti paljon mielenkiintoisempaa kuin teosten pläräily tai tapittaminen. Minä, kirjoittaja, olen Juha “Veh” Törmänen, ja olen tähän asti vaikuttanut piireissä enimmäkseen Kupolin kautta.

Nyt tätä blogia aloittaessani olen harrastanut mangaa ja animea noin kymmenen vuotta. Se on aika pitkä aika. Minulla ei kuitenkaan ole harhaluuloja siitä, että tuntisin manga- ja animemaailmaa merkittävästi paremmin kuin muut pidempään Suomessa alaa harrastaneet; Animewatcherissakin olen vasta sijalla 329. Siispä en edes yritä alkaa paisutella egoani esittämällä alan huippuasiantuntijaa. Kun kirjoitan “opettavaisia” tekstejä, aion suunnata ne uusille harrastajille, ja tulen pyrkimään siihen, etteivät kirjoitukseni edellytä lukijalta esitietoja mangasta ja animesta.

Täten rajaan myös hieman Sutkun aihepiiriä. Jaan blogaukseni kahteen luokkaan; ajankohtaisten asioiden kommentointiin ja ajasta riippumattomiin artikkeleihin. Ajankohtainen kommentointi varmaan kiinnostaa kokenuttakin harrastajaa. Artikkelipuolelle aion ainakin kirjoittaa esittelyjä asioista, joista pidän itse. Lisäksi alan koota harrastaja-aapista oppaaksi vasta mangaan ja animeen tutustuneille ihmisille.

Olen siitä onnellisessa asemassa, etten ole missään määrin taloudellisesti riippuvainen mistään alan toimijasta Suomessa tai maailmalla. Siispä Sutkun ei tarvitse olla edustava, virheetön, tai ajaa teollisuuden etuja. Voin kirjoittaa sellaista tekstiä kuin hyvältä tuntuu, silloin kun hyvältä tuntuu. Jos siitä hyvästä saan jonkun lukijankin viihtymään, niin entistä parempi.