…että se ei ole tämä peli. Pelivälineet ovat likimain samat, mutta muuten tällä “pasianssimahjongilla” tai “Shanghai-mahjongilla” ei ole mitään tekemistä oikean mahjongin kanssa. Oikeaa mahjongia pelaa neljä ihmistä yhtä aikaa, ja se on hyvin paljon tällaista tiilenyhdistelyajantappokonstia vaikeampi peli.

Vähiten tämä ei johdu siitä, että mahjong-sääntöjä on ainakin yhtä monta kuin on maita, joissa peliä pelataan. Säännöt voivat erota toisistaan radikaalistikin, ja tämän vuoksi stereotypisiä mahjong-pelaajiakin on olemassa kahta lajia:

1. Kiltit kiinalaiset mummot tappavat luppoaikaansa pelaamalla mahjongia puistossa kaiket päivät. Voita, niin saat hyvää mieltä; häviä, niin et. Kummatkin saavat ennen pitkää epilepsian.
2. Karskit yakuzat tappavat luppoaikaansa pelaamalla mahjongia savuisassa ja salaisessa pelikellarissa yön yli. Voita hyvin, niin olet upporikas; häviä hyvin, niin olet loppuelämäsi veloissa ja paria sormea köykäisempi.

Kummallekin peliporukalle löytyy omat sääntönsä. Mikäli mummomahjong kuulostaa kiinnostavammalta, suosittelen etsimään jostain kiinalaisia tai yhdysvaltalaisia sääntöjä; me pelaamme modernia japanilaista eli riichi-mahjongia (tunnetaan myös nimellä reach-mahjong). Se onnistuu yhtä aikaa vaatimaan pelaajaltaan sekä runsain mitoin taitoa että rutkasti onnea.

Edellisen kappaleen “me” tarkoittaa niitä anime- ja mangapiireissä pyöriviä ihmisiä, jotka mahjongiin ovat tutustuneet. Useimpien pelihimo on herännyt vetävästi yakuzojen mahjongpeleistä kertovan Akagi-animen näkemisen jälkeen. Peliporukkaa on monesti kokoontunut esimerkiksi irkkiin #pelit-kanavalle B2IRC-verkkoon, ja onpa ilmoilla ollut myös alustavia puheita siitä, että Desuconissa olisi mahjongia ihan ohjelmana asti. Savukonettakin lupailivat.

Desuun on vielä hyvin aikaa, joten kuka tahansa kiinnostunut ehtii opetella riittävän taitavaksi päteäkseen siellä. Aloittelijaystävällinen opastus riichi-mahjongin saloihin löytyy osoitteesta http://guide.riichi.nl/. Sen sijaan hyviä sääntö- ja pistetaulukkotiivistelmiä on niin harvassa, että olen joutunut tekemään sellaiset itse. Jaan ne nyt myös teidän kanssanne:

• tanskalaisiin riichi-sääntöihin perustuvat talon mahjong-säännöt (pdf, kaksipuolinen A4, 84 kt)
  

Avainfraasi on “alun perin”. Tällä hetkellä ei ole olemassa oikein minkäänlaista yhteisymmärrystä siitä, että mitä manga on. Valtavirtamedia kuvittelee mangaa usein sarjakuvan tyylisuunnaksi – koska, kuten tunnettua, mangahahmoilla on isot silmät ja pienet suut. Tämän kannan voi tyrmätä nopeasti muutamalla otteella japanilaisista sarjakuvista:

Olisikin hienoa, jos manga määriteltäisiin sarjakuvan tyyliksi, ja tämän seurauksena osa kaikkein tunnetuimpien japanilaisten piirtäjien teoksista ei enää olisikaan mangaa! Tästä syystä kukaan asiaan perehtynyt ei määrittelekään mangaa tyyliksi; sen sijaan vallalla on kaksi kilpailevaa selitystä sanalle.

Kustantajat haluaisivat myydä mahdollisimman suuren osan sarjakuvistaan mangana, koska manga yleensä ottaen myy paremmin kuin sarjakuva. Siksipä länsimaiset kustantajat ovat yhdysvaltalaisen Tokyopopin johdolla alkaneet kutsua mangaksi kaikkea sitä sarjakuvaa, joka on suunnattu mangaa lukevalle ihmisjoukolle. Suomessa samaa kantaa on kuultu ensisijaisesti Egmontin edustajien suista. Käytännössä tämä määritelmä tarkoittaisi sitä, että mikä tahansa voi olla mangaa – vaikkapa minun piirtämäni kahden ruudun tikku-ukkosarjakuva, jos julkaisen sen tässä blogissa.

Harrastajat taas mieluummin sanovat, että manga on joko japanilaisen ihmisen piirtämää sarjakuvaa tai japanilaiselle kohdeyleisölle piirrettyä sarjakuvaa. Oma suosikkini on näistä jälkimmäinen, mutta perustelut tälle kannalle ovat turhan pitkällisiä tähän blogaukseen sisällytettäväksi. Olen kuitenkin sitä mieltä, että siinä vaiheessa kun “mangaa” aletaan piirtää jotain muuta yleisöä kuin japanilaisia silmällä pitäen, sitä on jo parempi sanoa vain ihan suoraan sarjakuvaksi.

Kustantajia on helppo parjata manga-termin arvon laimentamisesta. Kannattaa kuitenkin pitää mielessä, että syy siihen, että sanaa ylipäänsä yritetään tunkea joka paikkaan, on meissä harrastajissa itsessämme. Jos emme ostelisi sarjakuvia päättömästi vain sen takia, että niiden etu- tai takakannessa lukee “manga”, niin kustantajillakaan ei olisi mitään syytä lähteä sanaa pilaamaan. Manga ei ole koskaan ollut sanana mikään laadun tae, eikä tule olemaan sitä vastaisuudessakaan.