Anime- ja mangamaailmassa tapahtuu alati, ja viime kuukausien ajan on ollut poikkeuksellisen pirteää – tavanomaisesti talvisin kaikki vajoavat koomaamaan kun lisenssointiuutisetkin hiljenevät. Onneksi Sutkun ei ole tarkoitus käsitellä kaikkia ajankohtaisia aiheita, joten voin sivuuttaa liki kaikki viime kuukausien tapahtumat pyytämällä teitä lukemaan jotain muuta lähdettä. Tällaiseksi kelpaa vaikkapa Anime-lehden etusivu, joka nyt Tsubasan toimitusaikana on ylivoimaisesti paras suomenkielinen uutissivu aihepiiristä – eikä välttämättä häviä kovin monelle paikalle kansainvälisestikään.

Eniten minua lämmittävä uutinen on ollut sarjakuvien pääsy Louvren taidemuseoon. Asian uutisoi jopa Helsingin Sanomatkin. Kun ranskalaiset päästettiin valikoimaan sarjakuvaa museonäyttelyä varten, suurin osa artisteista oli toki ranskalaisia, tai ainakin ranskankielisiä alkuperäisteoksia tehneitä henkilöitä – mutta mukaan mahtui myös yksi mangaka. Ja tämän yhden valinta meni täydellisen nappiin. Louvrelaiset eivät sortuneet nappaamaan seinälleen jotakuta tylsää ja kaikkien valmiiksi tuntemaa perustekijää kuten Osamu Tezukaa tai Akira Toriyamaa, vaan sen sijaan fiksusti valitsivat kenties nykypäivän luovimman ja omaperäisimmän shoonen-artistin, Hirohiko Arakin.

JoJo no kimyoona booken on nyt taidetta. Jos et ole vieläkään lukenut, menes hankkimaan sitä saman tien jostain! Kehtaatkin kutsua itseäsi mangaharrastajaksi, jos et ole ainoan Louvreen päässeen mangakan teoksiin perehtynyt! Äkkiä nyt!

Avainfraasi on “alun perin”. Tällä hetkellä ei ole olemassa oikein minkäänlaista yhteisymmärrystä siitä, että mitä manga on. Valtavirtamedia kuvittelee mangaa usein sarjakuvan tyylisuunnaksi – koska, kuten tunnettua, mangahahmoilla on isot silmät ja pienet suut. Tämän kannan voi tyrmätä nopeasti muutamalla otteella japanilaisista sarjakuvista:

Olisikin hienoa, jos manga määriteltäisiin sarjakuvan tyyliksi, ja tämän seurauksena osa kaikkein tunnetuimpien japanilaisten piirtäjien teoksista ei enää olisikaan mangaa! Tästä syystä kukaan asiaan perehtynyt ei määrittelekään mangaa tyyliksi; sen sijaan vallalla on kaksi kilpailevaa selitystä sanalle.

Kustantajat haluaisivat myydä mahdollisimman suuren osan sarjakuvistaan mangana, koska manga yleensä ottaen myy paremmin kuin sarjakuva. Siksipä länsimaiset kustantajat ovat yhdysvaltalaisen Tokyopopin johdolla alkaneet kutsua mangaksi kaikkea sitä sarjakuvaa, joka on suunnattu mangaa lukevalle ihmisjoukolle. Suomessa samaa kantaa on kuultu ensisijaisesti Egmontin edustajien suista. Käytännössä tämä määritelmä tarkoittaisi sitä, että mikä tahansa voi olla mangaa – vaikkapa minun piirtämäni kahden ruudun tikku-ukkosarjakuva, jos julkaisen sen tässä blogissa.

Harrastajat taas mieluummin sanovat, että manga on joko japanilaisen ihmisen piirtämää sarjakuvaa tai japanilaiselle kohdeyleisölle piirrettyä sarjakuvaa. Oma suosikkini on näistä jälkimmäinen, mutta perustelut tälle kannalle ovat turhan pitkällisiä tähän blogaukseen sisällytettäväksi. Olen kuitenkin sitä mieltä, että siinä vaiheessa kun “mangaa” aletaan piirtää jotain muuta yleisöä kuin japanilaisia silmällä pitäen, sitä on jo parempi sanoa vain ihan suoraan sarjakuvaksi.

Kustantajia on helppo parjata manga-termin arvon laimentamisesta. Kannattaa kuitenkin pitää mielessä, että syy siihen, että sanaa ylipäänsä yritetään tunkea joka paikkaan, on meissä harrastajissa itsessämme. Jos emme ostelisi sarjakuvia päättömästi vain sen takia, että niiden etu- tai takakannessa lukee “manga”, niin kustantajillakaan ei olisi mitään syytä lähteä sanaa pilaamaan. Manga ei ole koskaan ollut sanana mikään laadun tae, eikä tule olemaan sitä vastaisuudessakaan.