Bonjour, mesdemoilles et messieurs

Aiheet: Ajankohtaiset, Uutisointi
1. maaliskuuta 2009

Huomasin, että tulimme jälleen mainituiksi jossain muualla – tällä kertaa Bubukuutin blogikatsauksessa – ja totesin täten, että olisi varmaan parempi osoittaa, että Sutku ei ole aivan kuollut. Vaikka onkin taas vaihteeksi muutaman kuukauden horrostanut prioriteettilistan alareunoilla.

Anime- ja mangamaailmassa tapahtuu alati, ja viime kuukausien ajan on ollut poikkeuksellisen pirteää – tavanomaisesti talvisin kaikki vajoavat koomaamaan kun lisenssointiuutisetkin hiljenevät. Onneksi Sutkun ei ole tarkoitus käsitellä kaikkia ajankohtaisia aiheita, joten voin sivuuttaa liki kaikki viime kuukausien tapahtumat pyytämällä teitä lukemaan jotain muuta lähdettä. Tällaiseksi kelpaa vaikkapa Anime-lehden etusivu, joka nyt Tsubasan toimitusaikana on ylivoimaisesti paras suomenkielinen uutissivu aihepiiristä – eikä välttämättä häviä kovin monelle paikalle kansainvälisestikään.

Eniten minua lämmittävä uutinen on ollut sarjakuvien pääsy Louvren taidemuseoon. Asian uutisoi jopa Helsingin Sanomatkin. Kun ranskalaiset päästettiin valikoimaan sarjakuvaa museonäyttelyä varten, suurin osa artisteista oli toki ranskalaisia, tai ainakin ranskankielisiä alkuperäisteoksia tehneitä henkilöitä – mutta mukaan mahtui myös yksi mangaka. Ja tämän yhden valinta meni täydellisen nappiin. Louvrelaiset eivät sortuneet nappaamaan seinälleen jotakuta tylsää ja kaikkien valmiiksi tuntemaa perustekijää kuten Osamu Tezukaa tai Akira Toriyamaa, vaan sen sijaan fiksusti valitsivat kenties nykypäivän luovimman ja omaperäisimmän shoonen-artistin, Hirohiko Arakin.

Heterot jojomiehet Louvressa

JoJo no kimyoona booken on nyt taidetta. Jos et ole vieläkään lukenut, menes hankkimaan sitä saman tien jostain! Kehtaatkin kutsua itseäsi mangaharrastajaksi, jos et ole ainoan Louvreen päässeen mangakan teoksiin perehtynyt! Äkkiä nyt!

Esittely: Sumire 16-sai!!

Aiheet: Artikkelit, Esittelyt
12. huhtikuuta 2008

Suomessa julkaistavat shoonen-sarjakuvaksi luokiteltavat teokset ovat ainakin toistaiseksi olleet hyvin suurelta osin toimintaa ja seikkailua. Väkivalta ja voimatasot ovat kuitenkin vain toinen puoli japanilaisille teinipojille suunnatusta viihteestä. Haluavathan pojat testosteronibuustien lisäksi myös nähdä paljon söpöjä tyttöjä.

Kun teoksen sisältö liikkuu ihmissuhderintamalle, sarjakuvien asetelmista tulee yllättäen hyvin arkipäiväisiä. Immersion on tärkeä olla mahdollisimman hyvä, jotta nuoret saadaan koukkuun usein hyvin mielikuvituksettomiin ja itseään toistaviin tarinoihin. Nuorten poikien kohderyhmässä erityisen suosittu tapahtumapaikka on koulu – siellähän melkein kaikki potentiaaliset lukijat joutuvat päivänsä viettämään. Tämän takia yksi shoonenin tärkeimmistä genreistä onkin koulukomedia.

Shoonen-koulukomedioissa merkittävässä roolissa on aina liuta tyttöjä. Eroa eri sarjojen välille tulee korkeintaan siitä, että istutetaanko tyttöjen keskelle persoonaton poika lukijan samaistumiskohteeksi, vai annetaanko tyttöjen vain vuorovaikuttaa keskenään. Tällä kertaa esiteltävä sarjakuva, Sumire 16-sai!! (suom. Sumire 16 vuotta), on sijoittanut itsensä jossain määrin näiden kahden ratkaisun välimaastoon.

Sumire 16-sai!!

(lisää…)

Harrastaja-aapinen #3: Mangalehdet

Aiheet: Artikkelit, Harrastaja-aapinen
11. huhtikuuta 2008

Harrastaja-aapisen toisessa osassa ehdittiin animen määrittelemisen lisäksi kahlata läpi myös animeteosten julkaisupuolta. Nyt samoja asioita aletaan käsitellä mangajulkaisemisen puolelta.

Shonen Jump, shoonen-lehtiRibon, shoojo-lehtiAfternoon, seinen-lehtiYou, josei-lehti

Japanissa valtavirtasarjakuva julkaistaan useimmiten ensimmäiseksi suurissa kokoelmalehdissä, jotka ilmestyvät viikottain, joka toinen viikko tai joka kuukausi. Tunnetuin näistä on varmaankin Shueisha-kustantamon Shonen Jump, josta löytyvät esimerkiksi sellaiset pikkunimet kuin Naruto, Bleach ja One Piece.

Yhdessä kokoelmalehden numerossa voi olla monen kymmenen eri sarjan uusimmat luvut, ja kun luvussa on tavanomaisesti kuutisentoista sivua, tuloksena on tuhti paketti luettavaa. Monesti lehtiä kuuleekin kutsuttavan puhelinluetteloiksi. Lempinimi on usein osuva myös paperilaadun puolesta.

Osa kokoelmalehtien sisällöstä on niin kutsuttuja one-shotteja, jotka jatkuvat vain yhden tai muutaman peräkkäisen lehden ajan. One-shotit ovat tavanomainen keino uusille mangapiirtäjille päästä alalle mukaan. Jos lyhytsarjakuva saa paljon suosiota osakseen, lehti saattaa palkata piirtäjän tekemään samasta aiheesta jatkuvan sarjan. Jos olet jonkin ikuisuussarjan fani, kannattaa kokeilla etsiä netistä sen prototyyppiversiota. Esimerkiksi vasta viime aikoina on paljastunut, että One Piecen one-shot-versioilla eli Romance Dawn -piraattitarinoilla olikin aika paljon enemmän tekemistä OP:n pitkän juonen kanssa kuin ensilukemalta olisi voinut kuvitella.

Kun piirtäjä pääsee piirtämään jatkuvaa tarinaa mangalehteen, hän monesti piirtää sitä niin pitkään kuin sen suosio kestää. Dragon Ball on hyvin tunnettu esimerkki sarjasta, joka oli niin suosittu, ettei sitä vain ylipäätään meinattu onnistua lopettamaan. Yleisen käsityksen mukaan piirtäjä Akira Toriyama olisi halunnut päättää tarinan jo Namek-saagan jälkeen albumin 27 paikkeilla. Shonen Jumpin toimittajille tämä ei kelvannut, ja Toriyama saikin piirtää vielä Cell-saagan ja Buu-saagan ennen kuin pääsi mangastaan eroon. Kokonaispituutta Dragon Ballille kertyi 42 albumia, ja TV-anime jatkoi vielä siitäkin eteenpäin keksimällä omaa tarinaansa.

Kun sarjaa on ehtinyt ilmestyä mangalehdessä 6-10 luvun verran, luvuista muodostetaan noin parisataasivuinen albumijulkaisu. Albumit ovat hyvin samankaltaisia suomalaisen Lehtipiste-mangan kanssa. Monesti piirtäjä lisäilee albumijulkaisuun jotain ylimääräistä herkkua, kuten erillisiä juttunurkkauksia tai taidesivuja. Albumijulkaisut painetaan myös (onneksi) kokoelmalehtiä paremmalle paperille, joten ne kestävät pidempään ja niitä kehtaa pitää kirjahyllyssäkin.

Kokoelmalehdillä on se arvokas puolensa mangakulttuurissa vielä albumijulkaisujen jälkeenkin, että ne auttavat jakamaan sarjakuvat eri kategorioihin kohderyhmien perusteella. Mangakustantaminen on niin hyvin kaupallistunut ja kaavoihinsa kangistunut ala, että lehdet yleensä kohdistetaan tarkalle kohderyhmälle iän ja sukupuolen mukaan, ja lehtien sisältö yrittää parhaansa mukaan vastata kohderyhmänsä toiveita. Merkittävimpien ryhmien nimet ovat kenties manga-alan tärkempiä termejä. Aapinen käsittelee niitä tarkemmin myöhemmin, nyt vain lyhyt tiivistelmä:

shoonen: varhaisteini-ikäiset ja teini-ikäiset pojat
shoojo: varhaisteini-ikäiset ja teini-ikäiset tytöt
seinen: myöhäisteini-ikäiset pojat ja nuoret aikuiset miehet
josei: myöhäisteini-ikäiset tytöt ja nuoret aikuiset naiset

Harrastajatyypitys

Aiheet: Artikkelit
28. maaliskuuta 2008

Harrastaja-aapinen jatkuu piakkoin, mutta tässä välissä täytän tyhjyyttä avuliaalla kaaviolla.

Harrastajatyypitys

Esittely: Let’s Bible!

Aiheet: Artikkelit, Esittelyt
24. maaliskuuta 2008

Kun harrastaa asioita, jotka ovat peräisin aivan toisesta kulttuuripiiristä, saavuttaa toisinaan yllättäviäkin etuja. Aasialaisten sarjakuvien puolella yksi minua aina huvittanut elementti on kristinuskon sekoittaminen tarinaan. Japanilaiset eivät jaksa paneutua oikein omienkaan uskontojensa syvempään sielunelämään, joten heidän käsityksensä kristinuskosta jää useimmiten hyvin pinnalliseksi. Kun kapea tietämys sekoittuu populaarikulttuuriin, tuloksena on tarpeeksi herneitä tukkimaan konservatiivisempien tätien nenät pysyvästi.

Yksi kaikkein mehukkaimmista kristinuskon sarjakuvamuotoisista tulkinnoista on Let’s Bible! -niminen lyhytsarja. Sen tekijät, käsikirjoittaja In-Wan Youn ja piirtäjä Kyung-Il Yang, ovat olleet myös paljon tunnetumman Shin Angyo Onshin takana, ja ovat (ainakin teknisesti) kerrassaan taitavia sarjakuvamaakareita.

Let’s Bible - introkuva

Kuten tekijöiden nimistä saattaa arvatakin, he ovat molemmat korealaisia. Tämä kytkee Let’s Biblen yhteen ensimmäisen aapissivuni kanssa – sekä Shin Angyo Onshi että Let’s Bible näyttävät mangalta, tuntuvat mangalta ja haisevat mangalta, mutta eivät ole japanilaisten tekemiä. Etelä-Korean ja Japanin välillä on tarpeeksi jännitteitä siihen, että korealaisen sarjakuvan kutsumista japanilaisella termillä voitaisiin pitää vähintäänkin epätahdikkaana – sen sijaan korealaisesta sarjakuvasta käytetään tavanomaisesti heidän omaa vastaavaa termiään, manhwaa.

Tässä tapauksessa asia ei ole näinkään helppo. Sekä Shin Angyo Onshi että Let’s Bible on nimittäin julkaistu alkujaan Japanissa. Let’s Biblen tapauksessa ensijulkaisu tapahtui Square-Enixin Young Gangan -lehdessä. Anime News Networksin mielestä ainakin SAO on manhwaa, mutta kumpikin sarjakuva on niin häilyvästi kahden termin rajoilla, että niiden lokeroiminen jäänee itse kunkin lukijan omien henkilökohtaisten mieltymysten varaan.

Palataan takaisin Let’s Bibleen. Tämä manga/manhwa julkaistiin kahdessa peräkkäisessä Young Ganganin numerossa, ja on vain vajaat 70 sivua pitkä. Se ei ole juoneltaankaan mitenkään kummoinen, joten en vaivaudu välttelemään juonipaljastuksia. Leikkauksen jälkeinen ”esittely” siis spoilaa koko sarjakuvan. (lisää…)

Harrastaja-aapinen #1: Manga

Aiheet: Artikkelit, Harrastaja-aapinen
20. maaliskuuta 2008

Sutkun aihepiiriin liittyvistä termeistä ehdottomasti tärkein on manga. Sana on japania ja tarkoittaa sarjakuvaa, tai suoraan käännettynä likimäärin ”sutaistuja kuvia”. Japanilaisten kielenkäytössä mikä tahansa sarjakuva on mangaa; länsimaihin puolestaan sana oli napattu alun perin tarkoittamaan japanilaisia sarjakuvia.

Avainfraasi on ”alun perin”. Tällä hetkellä ei ole olemassa oikein minkäänlaista yhteisymmärrystä siitä, että mitä manga on. Valtavirtamedia kuvittelee mangaa usein sarjakuvan tyylisuunnaksi – koska, kuten tunnettua, mangahahmoilla on isot silmät ja pienet suut. Tämän kannan voi tyrmätä nopeasti muutamalla otteella japanilaisista sarjakuvista:

Hokuto no Ken -oteAkagi-oteOne Piece -oteJoJo no kimyoona booken -ote

Olisikin hienoa, jos manga määriteltäisiin sarjakuvan tyyliksi, ja tämän seurauksena osa kaikkein tunnetuimpien japanilaisten piirtäjien teoksista ei enää olisikaan mangaa! Tästä syystä kukaan asiaan perehtynyt ei määrittelekään mangaa tyyliksi; sen sijaan vallalla on kaksi kilpailevaa selitystä sanalle.

Kustantajat haluaisivat myydä mahdollisimman suuren osan sarjakuvistaan mangana, koska manga yleensä ottaen myy paremmin kuin sarjakuva. Siksipä länsimaiset kustantajat ovat yhdysvaltalaisen Tokyopopin johdolla alkaneet kutsua mangaksi kaikkea sitä sarjakuvaa, joka on suunnattu mangaa lukevalle ihmisjoukolle. Suomessa samaa kantaa on kuultu ensisijaisesti Egmontin edustajien suista. Käytännössä tämä määritelmä tarkoittaisi sitä, että mikä tahansa voi olla mangaa – vaikkapa minun piirtämäni kahden ruudun tikku-ukkosarjakuva, jos julkaisen sen tässä blogissa.

Tämäkin on mangaa, koska piirsin sen teitä varten

Harrastajat taas mieluummin sanovat, että manga on joko japanilaisen ihmisen piirtämää sarjakuvaa tai japanilaiselle kohdeyleisölle piirrettyä sarjakuvaa. Oma suosikkini on näistä jälkimmäinen, mutta perustelut tälle kannalle ovat turhan pitkällisiä tähän blogaukseen sisällytettäväksi. Olen kuitenkin sitä mieltä, että siinä vaiheessa kun ”mangaa” aletaan piirtää jotain muuta yleisöä kuin japanilaisia silmällä pitäen, sitä on jo parempi sanoa vain ihan suoraan sarjakuvaksi.

Kustantajia on helppo parjata manga-termin arvon laimentamisesta. Kannattaa kuitenkin pitää mielessä, että syy siihen, että sanaa ylipäänsä yritetään tunkea joka paikkaan, on meissä harrastajissa itsessämme. Jos emme ostelisi sarjakuvia päättömästi vain sen takia, että niiden etu- tai takakannessa lukee ”manga”, niin kustantajillakaan ei olisi mitään syytä lähteä sanaa pilaamaan. Manga ei ole koskaan ollut sanana mikään laadun tae, eikä tule olemaan sitä vastaisuudessakaan.