Anime- ja mangamaailmassa tapahtuu alati, ja viime kuukausien ajan on ollut poikkeuksellisen pirteää – tavanomaisesti talvisin kaikki vajoavat koomaamaan kun lisenssointiuutisetkin hiljenevät. Onneksi Sutkun ei ole tarkoitus käsitellä kaikkia ajankohtaisia aiheita, joten voin sivuuttaa liki kaikki viime kuukausien tapahtumat pyytämällä teitä lukemaan jotain muuta lähdettä. Tällaiseksi kelpaa vaikkapa Anime-lehden etusivu, joka nyt Tsubasan toimitusaikana on ylivoimaisesti paras suomenkielinen uutissivu aihepiiristä – eikä välttämättä häviä kovin monelle paikalle kansainvälisestikään.

Eniten minua lämmittävä uutinen on ollut sarjakuvien pääsy Louvren taidemuseoon. Asian uutisoi jopa Helsingin Sanomatkin. Kun ranskalaiset päästettiin valikoimaan sarjakuvaa museonäyttelyä varten, suurin osa artisteista oli toki ranskalaisia, tai ainakin ranskankielisiä alkuperäisteoksia tehneitä henkilöitä – mutta mukaan mahtui myös yksi mangaka. Ja tämän yhden valinta meni täydellisen nappiin. Louvrelaiset eivät sortuneet nappaamaan seinälleen jotakuta tylsää ja kaikkien valmiiksi tuntemaa perustekijää kuten Osamu Tezukaa tai Akira Toriyamaa, vaan sen sijaan fiksusti valitsivat kenties nykypäivän luovimman ja omaperäisimmän shoonen-artistin, Hirohiko Arakin.

JoJo no kimyoona booken on nyt taidetta. Jos et ole vieläkään lukenut, menes hankkimaan sitä saman tien jostain! Kehtaatkin kutsua itseäsi mangaharrastajaksi, jos et ole ainoan Louvreen päässeen mangakan teoksiin perehtynyt! Äkkiä nyt!

Kun teoksen sisältö liikkuu ihmissuhderintamalle, sarjakuvien asetelmista tulee yllättäen hyvin arkipäiväisiä. Immersion on tärkeä olla mahdollisimman hyvä, jotta nuoret saadaan koukkuun usein hyvin mielikuvituksettomiin ja itseään toistaviin tarinoihin. Nuorten poikien kohderyhmässä erityisen suosittu tapahtumapaikka on koulu – siellähän melkein kaikki potentiaaliset lukijat joutuvat päivänsä viettämään. Tämän takia yksi shoonenin tärkeimmistä genreistä onkin koulukomedia.

Shoonen-koulukomedioissa merkittävässä roolissa on aina liuta tyttöjä. Eroa eri sarjojen välille tulee korkeintaan siitä, että istutetaanko tyttöjen keskelle persoonaton poika lukijan samaistumiskohteeksi, vai annetaanko tyttöjen vain vuorovaikuttaa keskenään. Tällä kertaa esiteltävä sarjakuva, Sumire 16-sai!! (suom. Sumire 16 vuotta), on sijoittanut itsensä jossain määrin näiden kahden ratkaisun välimaastoon.

Mangan päähenkilö on Sumire, juuri lukiota aloittamassa oleva iloinen, reilu ja ennakkoluuloton tyttö, joka on sattumoisin myös ihmiskokoinen nukke. Nukkea ohjastaa keski-ikäinen mustiin vaatteisiin pukeutuva setä, jota kutsutaan yleisesti Äijäksi – hän kun ei koskaan puhu kenenkään kanssa kuin Sumiren kautta, eikä hänestä tiedetä yhtään mitään. Alla olevat sarjan ensimmäiset kaksi sivua antavat sen tyylistä hyvän kuvan. Pahoittelen englanninkielisyyttä, pyrin vastaisuudessa järjestelemään ohjelmistoni siihen kuntoon että kykenen kääntämään esittelysivut suomeksi.

Kun Sumire saapuu lukuvuoden ensimmäisenä koulupäivänä Satoyaman lukioon, yläluokkalaiset likimain pahoinpitelevät Äijän ja opettajat ovat jo kutsumassa paikalle poliiseja pidättämään perverssin – kunnes paikalle sattuu koulun rehtori, joka ei tunnu huomioivan mustiin pukeutunutta miestä lainkaan, vaan pitää Sumirea aivan tavallisena oppilaana. Niin vahva on auktoriteetin valta Japanissa että muut opettajat pakottavat väkinäisen hymyn kasvoilleen ja toivottavat Sumiren tervetulleeksi uuteen kouluunsa. Ja siitä päivästä lähtien nukke on virallisesti lukion oppilas.

Sumiressa on siis hupaisa idea, mutta vielä hupaisemman siitä tekee idean toteutus. Sarjan mangaka Takeru Nagayoshi kyllä onkin ehtinyt harjoitella jo aiemmin mangalla nimeltä Sumire 17-sai!!, jota ei englanniksi löydä edes fanikäännettynä. Joka tapauksessa ainakin nyt uuden sarjan myötä juoni kulkee likimain täydellisesti. Äijä nukkeineen sopeutuu lukion elämään hyvin nopeasti, ja pian Sumire kerää ympärilleen oman lojaalin kaveriporukkansa. Ja koska Japani ei jätä mitään puolitiehen, kymmenen lukua myöhemmin rakenteilla on jo monimutkainen rakkauskolmio, jossa Sumiren ujo luokkatoveri tajuaa olevansa pihkassa nukkeen ja koulun kylmä ja laskelmoiva matematiikanopettajatar ihastuu Äijän sankarillisuuteen.

Valitettavasti monen muun todella hienon mangan tavoin Sumirekaan tuskin kovin äkkiä löytää tietänsä länteen, taikka etenkään Suomeen saakka. Paitsi että sen huumori on hyvää eikä idea ole vielä toistaiseksi näyttänyt väsymisen merkkejä, se on myös mukavan pureksittava esittely japanilaisesta koulukulttuurista. Onneksi internet paikkaa kulttuuriaukkoja niissä tilanteissa, joissa viihteen levittäminen ei ole taloudellisesti kannattavaa.

Huomenna Japanin televisiossa alkaa 16-vuotiaasta Sumiresta kertova näytelty draamasarja. Toivon suuresti, että sekin löytää internetiin ennemmin tai myöhemmin. Japanilaisten näyttelijöiden yleisen tason tuntien luvassa ei voi olla mitään muuta kuin jotain todella huonoa. Ja mikäs olisikaan sen parempaa.

Japanissa valtavirtasarjakuva julkaistaan useimmiten ensimmäiseksi suurissa kokoelmalehdissä, jotka ilmestyvät viikottain, joka toinen viikko tai joka kuukausi. Tunnetuin näistä on varmaankin Shueisha-kustantamon Shonen Jump, josta löytyvät esimerkiksi sellaiset pikkunimet kuin Naruto, Bleach ja One Piece.

Yhdessä kokoelmalehden numerossa voi olla monen kymmenen eri sarjan uusimmat luvut, ja kun luvussa on tavanomaisesti kuutisentoista sivua, tuloksena on tuhti paketti luettavaa. Monesti lehtiä kuuleekin kutsuttavan puhelinluetteloiksi. Lempinimi on usein osuva myös paperilaadun puolesta.

Osa kokoelmalehtien sisällöstä on niin kutsuttuja one-shotteja, jotka jatkuvat vain yhden tai muutaman peräkkäisen lehden ajan. One-shotit ovat tavanomainen keino uusille mangapiirtäjille päästä alalle mukaan. Jos lyhytsarjakuva saa paljon suosiota osakseen, lehti saattaa palkata piirtäjän tekemään samasta aiheesta jatkuvan sarjan. Jos olet jonkin ikuisuussarjan fani, kannattaa kokeilla etsiä netistä sen prototyyppiversiota. Esimerkiksi vasta viime aikoina on paljastunut, että One Piecen one-shot-versioilla eli Romance Dawn -piraattitarinoilla olikin aika paljon enemmän tekemistä OP:n pitkän juonen kanssa kuin ensilukemalta olisi voinut kuvitella.

Kun piirtäjä pääsee piirtämään jatkuvaa tarinaa mangalehteen, hän monesti piirtää sitä niin pitkään kuin sen suosio kestää. Dragon Ball on hyvin tunnettu esimerkki sarjasta, joka oli niin suosittu, ettei sitä vain ylipäätään meinattu onnistua lopettamaan. Yleisen käsityksen mukaan piirtäjä Akira Toriyama olisi halunnut päättää tarinan jo Namek-saagan jälkeen albumin 27 paikkeilla. Shonen Jumpin toimittajille tämä ei kelvannut, ja Toriyama saikin piirtää vielä Cell-saagan ja Buu-saagan ennen kuin pääsi mangastaan eroon. Kokonaispituutta Dragon Ballille kertyi 42 albumia, ja TV-anime jatkoi vielä siitäkin eteenpäin keksimällä omaa tarinaansa.

Kun sarjaa on ehtinyt ilmestyä mangalehdessä 6-10 luvun verran, luvuista muodostetaan noin parisataasivuinen albumijulkaisu. Albumit ovat hyvin samankaltaisia suomalaisen Lehtipiste-mangan kanssa. Monesti piirtäjä lisäilee albumijulkaisuun jotain ylimääräistä herkkua, kuten erillisiä juttunurkkauksia tai taidesivuja. Albumijulkaisut painetaan myös (onneksi) kokoelmalehtiä paremmalle paperille, joten ne kestävät pidempään ja niitä kehtaa pitää kirjahyllyssäkin.

Kokoelmalehdillä on se arvokas puolensa mangakulttuurissa vielä albumijulkaisujen jälkeenkin, että ne auttavat jakamaan sarjakuvat eri kategorioihin kohderyhmien perusteella. Mangakustantaminen on niin hyvin kaupallistunut ja kaavoihinsa kangistunut ala, että lehdet yleensä kohdistetaan tarkalle kohderyhmälle iän ja sukupuolen mukaan, ja lehtien sisältö yrittää parhaansa mukaan vastata kohderyhmänsä toiveita. Merkittävimpien ryhmien nimet ovat kenties manga-alan tärkempiä termejä. Aapinen käsittelee niitä tarkemmin myöhemmin, nyt vain lyhyt tiivistelmä:

shoonen: varhaisteini-ikäiset ja teini-ikäiset pojat
shoojo: varhaisteini-ikäiset ja teini-ikäiset tytöt
seinen: myöhäisteini-ikäiset pojat ja nuoret aikuiset miehet
josei: myöhäisteini-ikäiset tytöt ja nuoret aikuiset naiset

Yksi kaikkein mehukkaimmista kristinuskon sarjakuvamuotoisista tulkinnoista on Let’s Bible! -niminen lyhytsarja. Sen tekijät, käsikirjoittaja In-Wan Youn ja piirtäjä Kyung-Il Yang, ovat olleet myös paljon tunnetumman Shin Angyo Onshin takana, ja ovat (ainakin teknisesti) kerrassaan taitavia sarjakuvamaakareita.

Kuten tekijöiden nimistä saattaa arvatakin, he ovat molemmat korealaisia. Tämä kytkee Let’s Biblen yhteen ensimmäisen aapissivuni kanssa – sekä Shin Angyo Onshi että Let’s Bible näyttävät mangalta, tuntuvat mangalta ja haisevat mangalta, mutta eivät ole japanilaisten tekemiä. Etelä-Korean ja Japanin välillä on tarpeeksi jännitteitä siihen, että korealaisen sarjakuvan kutsumista japanilaisella termillä voitaisiin pitää vähintäänkin epätahdikkaana – sen sijaan korealaisesta sarjakuvasta käytetään tavanomaisesti heidän omaa vastaavaa termiään, manhwaa.

Tässä tapauksessa asia ei ole näinkään helppo. Sekä Shin Angyo Onshi että Let’s Bible on nimittäin julkaistu alkujaan Japanissa. Let’s Biblen tapauksessa ensijulkaisu tapahtui Square-Enixin Young Gangan -lehdessä. Anime News Networksin mielestä ainakin SAO on manhwaa, mutta kumpikin sarjakuva on niin häilyvästi kahden termin rajoilla, että niiden lokeroiminen jäänee itse kunkin lukijan omien henkilökohtaisten mieltymysten varaan.

Palataan takaisin Let’s Bibleen. Tämä manga/manhwa julkaistiin kahdessa peräkkäisessä Young Ganganin numerossa, ja on vain vajaat 70 sivua pitkä. Se ei ole juoneltaankaan mitenkään kummoinen, joten en vaivaudu välttelemään juonipaljastuksia. Leikkauksen jälkeinen “esittely” siis spoilaa koko sarjakuvan.

Let’s Biblen tarina sijoittuu vuoden 20xx Kroatiaan. Eräänä kauniina päivänä pelkkään pitkään kauluspaitaan pukeutunut hehkeä nuori blondi kävelee paikallisen kalastajapojan luokse ja kertoo eksyneensä. Kuulemma taivaaseen pitäisi päästä.

Kalastajapoika on terve nuori mies, joten hän ei turhaan haaskaa tilaisuutta. Pienen hämäyksen jälkeen hän kolkkaa tytön tajuttomaksi, pakkaa hänet matka-arkkuun ja karkaa merelle kalastusveneellään.

Hankkiuduttuaan eroon ylimääräisistä esteistä (eli läppäistyään airolla isoäitinsä veneen laidan yli) kalastajapoika käy blondiin käsiksi. Hyvin alkaneen lähentely-yrityksen keskeyttää kuitenkin uusi tulokas, joka ratsastaa paikalle aaltoa pitkin.

Tulokas esittäytyy ensimmäisen arkkienkelin, Luciferin, pojanpojanpojanpojaksi Sanchoksi. Ennen kuin kalastajaveneen matkustajat ehtivät edes kunnolla häneen reagoida, taivaalta tippuu rättisitikka, juoma-automaatti, Auguste Rodinin Ajattelija ja pienoislentokone. Pian vene on meren pohjassa ja tyttö ja poika pelastusveneessä. Tämä ei päähenkilöä kuitenkaan lannista, vaan hän kutsuu paikalle merten soturi Skullin ja käy vastahyökkäykseen.

Hyvästä yrityksestä huolimatta Sancho lyö kalastajapojan pian tajuttomaksi ja poistuu nyt Jeesukseksi paljastuneen tytön kanssa paikalta. Sanchon kyytiratkaisua voi vain ihailla; hatusta roikotettava taktisesti osittain läpinäkyvä häkki on epäilemättä mitä näppärin kapine.

Ennen kuin Sancho onnistuu kiipeämään portaita pitkin ylös helvettiin asti, hänet kuitenkin pysäyttää uusi hahmo – poskeensa ristin tatuoinut tyttö, jonka Luciferin perillinen välittömästi tunnistaa apostoli Simonin pojanpojanpojanpojantyttäreksi Honeyksi (mitat 80-56-83). Sancho yrittää taltuttaa typsyn, mutta tämä väistää taivaalta tippuvat esineet näppärästi ja ostaa läheisestä automaatista singon.

Singon aiheuttama sekaannus kestää niin pitkään, että kalastajapoika ennättää liittyä kähmään mukaan. Hän onnistuu nappaamaan Jeesuksen käsivarsilleen ja lähtee pakojalalle tämän kanssa. Yllättävä muutos tilanteessa hämmentää Honeytä niin paljon, että hän jää paikalle eksyneen Formula 1 -auton yliajamaksi.

Tästä tilanne lähtee kehittymään epäyllättävään loppuhuipennukseensa. Sancho loikkaa voimatasoissa ylöspäin ja vaihtaa soittimensa sähkökitaraan, taivaalta alkaa tippua pienkerrostaloja, päähenkilö saa timanttisen Johnny Versace -airon ja lopulta kroatialaisen mytologian legendaarinen merihirviö, jättiläismustekala Poseidon, syö demonin pois päiväjärjestyksestä.

Taistelutantereen tasaannuttua Jeesus paljastaa, että kalastajapoika onkin mahtavan kalastajan, apostoli Pietarin jälkeläinen. Paikalle ajaa koulubussi, johon tyttö nousee, ja lupaa vielä ikkunasta että jos päähenkilö tulee vierailulle taivaaseen niin hän pesee tämän jalat omine käsineen. Koulubussi nousee lentoon ja Honey ja edelleen nimeämättä jäänyt päähenkilö jäävät katselemaan sen katoamista taivaalle.

Sisällä bussissa Jeesus juttelee kuskin kanssa.

Let’s Bible! ilmestyi jo jokunen vuosi sitten. Tietääkseni sitä ei ole tuotu vielä länteen; nämä tässä kirjoitelmassani esittelemäni kuvankaappaukset ovat sen fanikäännöksestä.

Ilmeisesti sarjakuva sai melko hyvän vastaanoton, koska juuri tällä hetkellä Young Ganganin nettisivu lupailee, että siitä olisi alkamassa pidempi versio toukokuun alussa. Tiedä sitten, että uskaltaako kukaan länsijulkaisija koskea siihenkään.

Avainfraasi on “alun perin”. Tällä hetkellä ei ole olemassa oikein minkäänlaista yhteisymmärrystä siitä, että mitä manga on. Valtavirtamedia kuvittelee mangaa usein sarjakuvan tyylisuunnaksi – koska, kuten tunnettua, mangahahmoilla on isot silmät ja pienet suut. Tämän kannan voi tyrmätä nopeasti muutamalla otteella japanilaisista sarjakuvista:

Olisikin hienoa, jos manga määriteltäisiin sarjakuvan tyyliksi, ja tämän seurauksena osa kaikkein tunnetuimpien japanilaisten piirtäjien teoksista ei enää olisikaan mangaa! Tästä syystä kukaan asiaan perehtynyt ei määrittelekään mangaa tyyliksi; sen sijaan vallalla on kaksi kilpailevaa selitystä sanalle.

Kustantajat haluaisivat myydä mahdollisimman suuren osan sarjakuvistaan mangana, koska manga yleensä ottaen myy paremmin kuin sarjakuva. Siksipä länsimaiset kustantajat ovat yhdysvaltalaisen Tokyopopin johdolla alkaneet kutsua mangaksi kaikkea sitä sarjakuvaa, joka on suunnattu mangaa lukevalle ihmisjoukolle. Suomessa samaa kantaa on kuultu ensisijaisesti Egmontin edustajien suista. Käytännössä tämä määritelmä tarkoittaisi sitä, että mikä tahansa voi olla mangaa – vaikkapa minun piirtämäni kahden ruudun tikku-ukkosarjakuva, jos julkaisen sen tässä blogissa.

Harrastajat taas mieluummin sanovat, että manga on joko japanilaisen ihmisen piirtämää sarjakuvaa tai japanilaiselle kohdeyleisölle piirrettyä sarjakuvaa. Oma suosikkini on näistä jälkimmäinen, mutta perustelut tälle kannalle ovat turhan pitkällisiä tähän blogaukseen sisällytettäväksi. Olen kuitenkin sitä mieltä, että siinä vaiheessa kun “mangaa” aletaan piirtää jotain muuta yleisöä kuin japanilaisia silmällä pitäen, sitä on jo parempi sanoa vain ihan suoraan sarjakuvaksi.

Kustantajia on helppo parjata manga-termin arvon laimentamisesta. Kannattaa kuitenkin pitää mielessä, että syy siihen, että sanaa ylipäänsä yritetään tunkea joka paikkaan, on meissä harrastajissa itsessämme. Jos emme ostelisi sarjakuvia päättömästi vain sen takia, että niiden etu- tai takakannessa lukee “manga”, niin kustantajillakaan ei olisi mitään syytä lähteä sanaa pilaamaan. Manga ei ole koskaan ollut sanana mikään laadun tae, eikä tule olemaan sitä vastaisuudessakaan.